Eräruokaa

Pitäisi kai katsoa kartasta puiston rajat, kun en ole aivan varma, olenko varsinaisessa kansallispuistossa käynyt. Liityin faneihin, kun tiedän äitini olevan kotoisin siitä lähistöltä, Kivijärven Hoikanperältä, ja muistan äitini niistä maisemista kertoneen.
Olen toki itse siinä maastossa käynyt, kun Koirasalmesta ja Sysilammesta tulee puhe, ovat molemmat minulle katsottuja paikkoja. Vuosia sitten olin porukan jatkona siellä eräruokakurssilla. Aloitimme Koirasalmessa, jossa vajaan päivän aherruksella onnistuimme keittämän ja syömään ison annoksen rantakalakeittoa. Makoisiahan ne muikut siinä olivat, ja kun vatsat pulleina olimme asettuneet kaloja sulattelemaan, tuli serkun vaimo kutsumaan meitä ennakkoon tilatulle ilta-aterialle. Ilmeisesti kurssin suunnittelija oli laskenut, että rantakalat syödään päivällä ja tilannut maksetun aterian illaksi.
Eihän meistä tietenkään ollut aterian syöjiksi vajaa tunti vatsan täyttymisen jälkeen, joten pyysimme armoa ja aterian ajan siirtoa pari, kolme tuntia. Siihen emäntä hyväntahtoisesti suostui, niin saimme toisen kerran täyttää vatsamme ennen yöpuulle asettumista. Aamulla oli edessä siirtyminen Sysilammen maastoon, se on kuitenkin toisen tarinan aihe.

Yllätyspuhelu

Tou 7. 2009 - taavetti

Ystävä ja kollega soitti eilen yllättäen ja kertoi toivovansa opaspalvelua. Parin kaverinsa kanssa olisivat haluamassa jonnekin erämaahan, toivoivat ainakin vihjettä paikasta ja jos mahdollista, mukaann lähtöä. Mieluisiahan sellaiset pyynnöt minulle ovat, nyt vain askarrutti krittisessä vaiheessa etenevä pystykarsinta, joka pitäisi saada päätökseen ennen ilmojen lämpiämistä. Kohteitahan tiedossani kyllä on, kesti vain hetken keskustella, että pääsisi toiveista edes hiukan perille.
Kalastaminenkin saattaisi kiinnostaa, mutta ystäväni epäili järvien olevan vielä jäässä, enkä uskaltanut varmaksi luvata metsälampien avoimuutta, vaikka nämä asutun alueen järvet lainehtivatkin. Lopulta teimme kompromissiratkaisun, lähtisimme aamulla siihen maastoon, jossa olen kulkenut karsimassa. Ystävälläni saattaisi olla sinä kuvauskohteita, ainakin paikoin selvästi näkyvät muinaisrannat lienevät sellaisia. Kaverit voisivat tehdä tulen ja keitellä kahvia, elleivät muuta tekemistä keksi.  Minä saisin ainakin hetken jatkaa karsintatyötäni, ja olisihan siitä kohta mahdollista menä vaikka Susivuorille tai muualle sopivia kohteita katsomaan. Ystäväni lupasi soittaa aamulla tarkemman sopimisen merkeissä.
Kun heillä oli yöretkenkin mahdollisuus mielessä, mietin kotiin palattuani, että olisi vaikka Poskeisen maja ollut hyvä paikka sellaiselle. Ainakin siinä olisi ollut vaihtelua meille kaikille, olenhan minä vain kerran kävellyt siitä ohi hetken pysöhtyen. Kavereille olisi mahdollisesti ollut ensimmäinen kerta. Nyt odotellaan kuitenkin aamua ja tarkempia tietoja sekä niiden mukaan  sopimista.

Maaston tarkkailua

Tou 10. 2009 - taavetti

Niinhän siinä kävi, että ystäväni valitsi Salamajärven suunnan. Olisin toki sinne mielelläni mukaan lähtenyt, mutta pystykarsinnan vaiheen ja tavoitteen vuoksi pysyttelin mieluummin karsintamaastossa. Sitä maastoa olen viimeksi kuluneen viikon aikana katsellut “uusin silmin.” Olen sen kapean louhikon nähnyt kymmenien vuosien aikana useita kertoja, mutta vasta nyt, saatuani oppia ja hiukan tutkittuani muinaisrantoja, katsoin alkuviikolla, että siinä saattaisi olla yksi muinaisranta. Sellainen on aivan mahdollista, mutta perjantaina tuli mieleen vielä uusi ajatus, jota eilen karsiessani maastoa silmäillen aprikoin lisää. Siinä saattaisi olla muinaisen joenkin uoma, sen verran kapea ja notkelmassa se noin 20 - 35 metriä leveä kivivyöhyke on. Kysymys on vain siitä, mistä se mahdollinen joki olisi joskus virrannut.

Siellä Visalantien päässä on kahden mäen välinen notkelma, josta vesi olisi hyvinkin virrannut, jos siellä ylempänä olisi ollut järvi. Se taas edellyttää sitä, että siellä on mäkien saartama allas, vai liittyisikö se jääkauden loppuvaiheisiin tai sitä seuranneeseen maan kohoamisen vaiheisiin. Täytyypä joskus tutkia karttaa sillä silmällä, ja mikä estää maastoakin tutkimasta. Suurin todennäköisyys voisi sentään olla, että siinä on ollut joskus jään salpaama vesiallas.
Äitienpäivä alkoi aurinkoisena. Hetken mielijohteesta valmistin vaimolleni kortin tietokoneella ja sitten tulostin sen. Samaa korttia muokaten sain kortin omalle äidillenikin. Kaisa vei sen tulosteen äidin asuntoon, viedessään sinne muutakin tavaraa. Kohta lähdemme käymään tyttären luona entisessä kodissamme, siellä meille on luvattu äitienpäivälounas. Iltapäivällä on äitienpäivän juhla Rauhanyhdistyksellä.

Muttia

Huh 16. 2009 - taavetti

Äitini on kotoisin muttialueelta, samoin isäni äiti, ja oma äitini valmisti muttia melko usein, jos meillä sattui olemaan ohrajauhoja. Kun sain vaimon kaukaa muttialueiden takaa, tuntui melko varmalta, että joudun itse valmistamaan muttini, tai unohtamaan sen syönnin. Onneksi niin ei käynytkäään, sillä äititini opettamana vaimo oppi valmistamaan todella hyvää muttia. Ennen lapsuuden kodissani söimme sitä kohtuullisen usein niin, että lapsenikin oppivat mutille ainakin jossain määrin.

Kun muutimme tänne kylän keskelle, on mutin valmistus muiden puuhien välissä unohrtunut. Laskimme asiasta leikkiä viime viikolla, ja tänään iltaruoan aikaan vaimo yllätti, kertomalla valmistaneensa ruokaa, jota ei ole pitkään aikaan tehnyt. Jotenkin välähti aivoissani, että kerkisin kysymään:Muttisko? Vaimo naurahti myöntävästi ja kysyi, mistä arvasit? No siitä viime viikon puhe muistui mieleeni.
Siinä muttia nautiskellessa muistelin edellistä mutin syöntiäni, josta on aikaa useampi vuosi, ja jonka paikka oli kaukana muttimaakuntien pohjoispuolella, Enontekiön ja Kittilän rajamaastossa, lähellä Vuontispirttiä, veljeni huvilalla. Meitä oli neljä veljestä viettämässä talvista lomaviikkoa. Ruoan valmistuksen sovimme vuoropäiviksi, ja mökin omistaja kertoi muttipäivän olevan tulossa. Hän ei sitä siellä valmistanut, vaan häntä vanhempi veli. Samalla sain kuulla tarinan, miten tämä veljeni oli erikoistunut mutin valmistajaksi. Kiinnostuneena kuuntelin kokemuksia, joista minulla ei ollut ennestään tietoa.

Oli se syksy vuonna 1961 ja seuraava talvi. Lokakuun alkupuolella äitini joutui sairaalaan, ja puolivälissä kuuta minä, lapsikatraan vanhin, lähdin armeijaan. Kaikki kotiin jääneet olivat minua nuorempia, eikä kaikkiin kotitöihin oppinutta jäänyt ainoakaan. Äidin aloittaman leivän juuren valmistin taikinaksi, leivoin ja paistoin lähdön lähestyessä. Lähtöpäivän aamulla varhain hoidin ja lypsin lehmät. Kun lähdin kävelemään 10 kilometrin pähän junalle, ei kotiin jäänyt ainoaakaan lypsytaitoista, ja ruokien valmistuskin oli vähän sinne päin. Minusta seuraava veli osasi kyllä ruokkia eläimet, mutta lypsyn hän joutui opettelemaan aivan alkeista. Olisi kuulemma tarvinnut kolme lypsyastiaa käsinlypsyynsä, varsinaisen astian lisäksi molempien kyynärpäiden alle. Hän ei enää kulkenut koulussa, joten aikaa eläinten hoitoon riitti. Muutaman kerran olivat saaneet naapurista lypsäjän, mutta kukaan ei luvannut vakituiseksi.
Kolmanneksi vanhimmalle pojalle lankesi ruoan valmistus, ja pitäen muttia helposti valmistettavana, hän teki sitä kerralla suuren kattilallisen, josta riitti syötävää useaksi päiväksi. Olivat veljet ja siskonsa saaneet syödä muttia kyllikseen, ja sen muistaen häntä nuoremmat antoivat Pekalle tehtäväksi valmistaa muttia siellä hiihtolomallakin. Vasta siellä kuulin ensi kerran veljeni mutin keitoista ja sain syödäkseni hänen valmistamaansa muttia.

Havaintoja metsässä

Maa 26. 2009 - taavetti

Säännöllisen epäsäännöllisesti, olen jatkanut taas tämän talven aikana, vuosia sitten aloittamaani mäntyjen pystykarsintaa. Kun syksyllä jouduin lumen tultua keskeyttämään rankojen karsinnan,  oletin pääseväni heti jatkamaan pystykarsintaa siitä, mihin sen keväällä lopetin. Muuten olisi onnistunut, mutta en löytänyrt karsintasahojani mistään. Muistin asettaneeni keväällä jonkin puun oksista roikkumaan, mutta en muistanut minkä puiden ja missä tarkkaan sanoen niiden pitäisi olla. Muutamana päivänä niitä etsin, oletin niiden toki näkyvän, ainakin punavartisen lyhyemmän sahan, joka pitäisi näkyä helposti. Niitä ei kuitenkaan löytynyt, niin arvelin niiden kaatuneen kesällä raivatessani samoja alueita. Lumen tultua ne sitten jäivät piiloon, enkä niitä löytänyt oletetun lumen alta.

Lainasin Kiviseltä lyhytvartisen sahan, jolla talven mittaan olen puiden alempia oksia sahaillut. Ajatukseni on löytää alueelta lumen sulettua, rankoja karsiessani sahat, ja jatkaa yläoksien karsintaa joko ennen ilman lämpiämistä, tai viimeistään syksyllä. Lämpimällä ilmallahan tuoreita oksia ei sovi karsia, haavakkosienen leviämisvaaran vuoksi.

Eilen vein sukset metsään ja kiersin vielä kertaalleen oletetuimmat paikat, joista sahat voisivat löytyä. En kuitenkaan löytänyt, mutta kohtuullisella kantohangella hiihdellessäni mietin suiksiani. Kyllä ne hyvvät ovat kantohangella hiihtää, mutta pehmeän paksun hangen aikana ei hiihtämisestä tulisi mitään. En ymmärtänyt muutama vuosi sitten suksia ostaessani kiinnittää huomiota suksien kärkiin, vaan sen kummemmin miettimättä ostin ne, mitkä kaupassa olivat tarjolla. Olin jopa hyvilläni saatuani viimein kunnolliset hankisukset. Niinpä oli pettymykseni karvas, kun lähdin niillä kunnon hangelle. Vaikka ne ovat leveät ja varman kantavat, on niissä toivottoman kapea ja matala kärki, joka ei lainkaan nosta suksea hangen pinnalle. Maan pinnassa ne hangen alla kulkevat eteenpäin vain sen, minkä jaloillaan jaksaa työnntää. Maan lähellä kulkien ne etsiväy mukaansa kaikki risut ja varvut, mitä maastossa sattuu olemaan. Ovat siis todella raskaat avata uutta latua, vanhalla ladulla ja kantohangella ne ovat kyllä hyvät hiihtää. Ajattelin kuitenkin varoittaa blogini lukijoita, jos olette hankkimassa hankisuksia, katsokaa että niiden kärjet ovat suksien levyiset ainakin kymmenen sentin korkeuteen, mielellään vähän ylemmäksikin.

Taas pystykarsintaan

Huh 26. 2009 - taavetti

Olin jo lopettanut pystykarsinnan tältä talvelta. Aikomus oli jatkaa vanhan talon purkua, mutta sää oli siihen vielä turhan kylmä. Puoli päivää purkutyössä aiheutti lievän flunssan. Rankojakin yritin karsia, mutta nekin olivat vielä kovan lumikuoren alla piilossa. Lopulta ratkaisin, että lainaan pitkävartisen sahan, ja vähitellen sahailen siitä alkaen, mihin alaoksien sahauksen lopetin. Soitin paikalliselle Metsänhoitoyhdistyksen neuvojalle kysyäkseni, olisiko puut syytä merkitä muistiin paksuusluokittain. Se puhelu mullisti suunnitelmani täysin.
Esko kertoi vanhan avustuslain olevan vielä voimassa, ja että tämänkin talven karsinnoille maksetaan avustusta metsänparannusvaroista. Niin on arkiviikkoni tiistaista alkaen jatkunut taas pystykarsinnan merkeissä. Yhtenä päivänä kävin eväänkin kanssa, aikomuksena sahata hiukan pidempi päivä, kun vaimo oli leipomassa entisessä kodissamme. Noin tunnin ajan jaksoin sahata ruokatauon jälkeen, kun jalkani alkoivat vastustaa matalassa hangessa kahlaamista. Ei auttanut muu, kuin palata entiseen kotiin, ja kun vaimo joutui mukaan leipien kanssa, tulla nykyiseen kotiin tietokoneen äärelle. Vanhojen lehtien skannauksissa ja julkistamiskuntoon muokkauksissa täällä on aikani mennyt, mitä nyt tunnin pari, käyn välillä niitä vanhoja lehtiä lajittelemassa.

Olenkin nyt tyytynyt käymään metsässä ilman evästä, vain mehupullo mukanani. Siinä tulee sopivasti vanhoille jaloille rasitusta kunnon ylläpitämiseksi, jopa eilen tuntuivat taas tekevän vastarintaa loppuvaiheessa. Se on kuitenkin kunnon kohottamiseksi tarpeen, että aina tekee hiukan yli sen, mitä tuntee jaksavansa. Suuriin ylityksiin ei kuitenkaan ole varaa, ettei joudu toisten noudettavaksi.

Hyvässä tallessa

Tou 22. 2009 - taavetti

Olin toki aivan varma, että näkyvälle paikalle jätin pystykarsintasahani viime keväänä. Kun en niitä viime syksynä löytänyt, oletin niiden kaatuneen kevään raivauksen yhteydessä. Hämmästelin siis kovin, kun niitä ei löytynyt lumen sulettuakaan, kun lainasahalla karsin raivatun alueen puita. Mielessä oli todellisena mahdollisuutena enää alue siellä Turusen rajan vieressä, minne ensimmäisenä pystykarsintakeväänä jäi muutamia karsintakelpoisia puita erilleen muusta alueesta. Olen ajatellut karsia nekin, kunhan tulee aika siirtää karsintatyö Metsähaaran varteen, ja oletin siirron viimeisenä mahdollisuutena. Kävin sielläkin katsomassa kantohangen aikana suksilla, mutta ei niitä sieltä löytynyt.

Yksi ajoura oli kuitenkin jäänyt katsomatta, enkä mitenkään uskonut niiden siellä olevan. Tuumin kuitenkin keskiviikkona, että varmuus ennen kaikkea, ja vaikka ei sieltä löytyisikään, tulisihan sekin varmistetuksi, kun siitä ei suurta mutkaakaan kävelyyn koituisi. Olikin suuri yllätys, että punainen sahan varsi loisti silmiini siirryttyäni 30 metriä sivuun vakioreitiltäni. Siitä löytyivät molemmat sahat, ripustettuina erittäin oksaisen männyn oksiin. En vieläkään täysin muista, miksi ja miten ne sinne tulin vieneeksi, kun viimeisestä karsinnasta siellä on aikaa ainakin kolme vuotta. Luultavimmin olin vain kulkenut sitä kautta, nähdäkseni puiden kuntoa. Kun sattui sopiva mänty, ripustin sahat siihen sen sijaan, että olisin vienyt ne tien varteen. Totean lopuksi, että oli oikeastaan liiankin hyvä säilytyspaikka, kun en itsekään niitä sieltä helpommalla löytänyt. Olisivat ne löytyneet lumen aikaankin, jos olisin sitä uraa kulkenut.
Lopuksi aivan muuhu asiaan, eli vanhan talomme purkamiseen. Keskiviikkona iltapäivällä jatkoin siellä pienen vinttikamarin katon purkua. Tulipa pölyä ja roskia niskaan jokaisen lujaan naulatun laudan irrottamisessa. Oli pakko lämmittää sauna Siimeksessä, että saatoin kovassa löylyssä puhdistaa enimpiä pölyjä itsestäni.

Diakoniaa

Maa 5. 2009 - taavetti

Harvoin tulee ajatelleeksi, että diakonia taitaa olla toiseksi vanhin kristillisyyden järjestetyistä työmuodoista. Vanhinhan tunnetusti on apostolinen saarna- ja lähetystehtävä, johon Jeesus eläessään, ainakin yhden kerran lähetti kerrallaan 70 opetuslastaan kahden ryhmissä. Tämä kaksin ja kaksin lähettäminen on vieläkin käytäntöä SRK.n lähetystoiminnassa, joskin usein ulkomaille lähetetään tulkki kolmanneksi.   Kun köyhien ja muuten osattomien auttaminen alkoi kohtuuttomasti haitata apostolien julistustoimintaa, valittiin Jerusalemissa erityinen seitsemän miehen “diakoniatoimikunta.” Valinnan vaiheista kerrotaan apostolien teoissa, samoin sen yhden jäsenen, Stefanoksen marttyyrikuolemasta.

Luterilaisen kirkon diakoniatoiminta on ilmeisen tunnettua suomalaisten keskuudessa, harvempi sen sijaan tietänee, että diakoniatoimintaa on myös Rauhanyhdistysten toiminnassa. Eivät taida kaikki yhdistysten jäsenetkään siitä tietää, koska siitä   suuremmin huudella, vaan auttaminen pyritään järjestämään hienovaraisesti, etteivät ulkopuoliset sitä edes huomaa. Enin osa sellaista auttamista on avun tarvitsijoiden läheisten talkoo- ja muuta avustustoimintaa, josta ei tehdä minkään kaltaisia tilastoja, eikä niitä esitellä minkään yhdistyksen toimintakertomuksissa. Kun sellainen toiminta on kaikesta huolimatta inhimillistä toimintaa, jää siihen helposti aukkoja, koska kaikilla avun tarpeeseen joutuneilla ei ole lähistöllä omaisia, jotka heidän avun tarpeensa huomaisivat, saati että voisivat apua perille toimittaa. On lisäksi hyvinkin mahdollista, että auttajakin voi väsyä, jolloin hänkin tarvitsee apua ojentavaa kättä.

Näitä aukkoja täyttämään on monissa Rauhanyhdistyksissä valittu erityinen diakoniatoimikunta. Sellainen valittiin muutaman vuoden tauon jälkeen meidänkin pienen Rauhanyhdistyksen vuosikokouksessa. Pääsin toimikunnan jäseneksi sen ainoana miehenä, vaikka toki voimme miehistä apua pyytää keneltä tahansa avun tarpeen mukaisesti. Toimikunnan tehtävä on enemmän seurata tilanteita ja välittää apua sen tarpeen mukaan. Eteen tulleissa asioissa mietitään, kuka olisi missäkin sopivin avun hienovaraiseen tarjoamiseen. Sellainen on yleensä joku, joka on muutenkin lähimmissä ja luottamuksellisissa suhteissa kyseisen henkilön tai perheen kanssa. Tästä periaatteesta olimme yksimielisiä eilen illalla olleessa toimikuntamme ensimmäisessä kokouksessa. Kun tiedämme yhteiskunnan auttavan monissa asioissa varsin tehokkaasti, on tarkoituksen mukaista, että sen avun piiriin voisimme opastaa ja auttaa heitä, jotka siihen ovat oikeutettuja.
Tämän tapaisia pohdinnan tuloksia meille tuli eilen illalla. Keskustelimme illan aikana muutamista yksittäistapauksistakin, ne eivät kuitenkaan kuulu tämän eikä muunkaan julkisen kirjoituksen aineistoon. Samalla kun sovimme näistä ja monista muistakin asioista, sovimme seuraavan kokoontumisen toukokuulle. Sanovat naurun jatkavan ikää, niin ainakin meidän ikämme jatkui melkoisesti. Terveen huumorin aiheuttama nauru raikui pienessä joukossamme useaankin otteeseen. Kenenkään vaikeuksille ei sentään naurettu, vaan ilmeet vakavina keskityimme niitä pohtimaan.

Lääkärireissu

Taavetti

Täytyy joskus kirjoittaa sivu muistoksi siitä, miten sairaus astui elämääni. Minulle se oli melkoinen jännityselämys, saattaa siitä tulla kiintoisa kertomus luettavaksikin. Silloisten lääkäri- ja sairaalareissujen jälkeen olen kerran vuodessa käynyt Jyväskylässä lääkärin kanssa juttelemassa. Eilen oli tämän vuoden käynnin aika, ja ajattelin kirjoittaa pienen merkinnän sen käynnin vaikutelmista.
Menimme jo sunnuntain iltana vaimoni sisaren luokse yön ajaksi. Siitä minulla oli lyhyt, vain 40 kilometrin matka sairaalan mäelle. Ehdin jo kymmeneksi röntgen kuvaukseen, josta valmiit kuvat kulkivat sähköisessä muodossa vastaanottoon palvelimelle. Viime vuonna oli sellainen mahdollista ensi kerran, sitä ennen vein valmiit ja kehitetyt kuvat lääkärin tai omahoitajan käteen. Tällä kerralla kuvattiin vain kämmenet ja jalkaterät, muita niveliä ei tarvinnut kuvata. Vaikka etuajassa menin poliklinikalle, ei siellä kauan tarvinnut istua, kun jo tuli nimeltä kutsuja. Piti lähteä sairauden tilaa ja oireita kartoittavaan haastatteluun. Niillä haastatteluilla kartoitetaan laajemmin reumaa sairastavien toimintakykyä ja muita tekijöitä. Olimme matkalla haastattelupisteeseen, kun tuttu lääkäri tuli vastaan ja kertoi ottavansa minut heti vastaan.
Niin menimme muuttuneen ohjelman mukaisesti pieneen vastaanottohuoneeseen, jossa tuokio sujui miellyttävän juttelun säestämänä. Nivelet osoittautuivat terveiksi, vain vasemman jalan pikkuvarpaan nivelessä tuntui aivan pientä turvotusta. Reseptit uusittiin taas vuodeksi, lääkitys kaikkineen jatkuu entisellään. Vaikka tauti jo toisen kerran todettiin olevan remmiosiossa, vielä ei aloiteta lääkityksen purkua.
Lopulta pääsin haastatteluunkin, joka sujui nyt entisestä poiketen alusta asti tietokoneella. Toistakymmentä vuotta olen täyttänyt paperikaavakkeita, joka kerran vastaanotolla käydessäni, usein myhös kotitiedusteluna. Nyt minut istutettiin näppäimistön eteen ja käsin ruutua koskettamalla neuvottiin vastaamaan kysymyksiin. Sain sentään luvan hiiren käyttöön, kun sentään olen siihen paremmin oppinut, kuin kosketusnäyttöön. Nyt menivät vastaukset suoraan tiedostoon, eivätkä jääneet palkatun kirjoittajan tallennettaviksi. Yksi oikotie toiminnassa taas tämäkin.

Kun pääsin lähtemään hyvissä ajoin sairaalasta, päätin pistäytyä Aalto-Alvarissa, Jyväskylän uimahallissa. Olin siihen kyllä varautunut siten, että pyyhe ja uimahousut oli varattuna mukaan. Enpä muista enää, kuinka monta vuotta on jäänyt väliin Alvarissa käynnit. Muistelin siellä, että edellisellä kerralla taisin maksaa markoilla, nythän on eurot olleet käytössä jo monituisia vuosia. Mielessäni oli käynti hartiahieronnassa uimalan mahtavan vesiputouksen alla, joka kerran tunnissa antaa vuolaan vetensä virrata. En edes muistanut, miten voimakas putouksen hierontavoima saattoi olla. Pientä huimausta tuntien kävelin toisen saunomisen ja pukeutumisen jälkeen autolle, onneksi huimaus oli ohi nopeasti, niin oli mahdollista suunnistaa liikenteeseen kohti kotia. Väsymyksen se kuitenkin nosti kehoon, että viime yönä oli tavallista syvempi uni, mutta tänä päivänä olinkin entistä virkeämpi. Jaksoin kirjoittaa tämän lisäksi merkinnän toiseen blogiin ja käydä mukavan tuokion pystykarsintametsässä.

1. 10. Maa 2009 klo 22:041Elsa
   
   

   Pari viikkoa sitten kävimme Forssassa Vesihelmessä, siellä oli myös vesiputous, ja porealtaita. Niissä annoin itselleni vesihierontaa ja muutaman kierroksen uin altaassa. Parina seuraavana päivänä oli olkapäät ja kädet kipeinä, vaatteiden päälle saanti oli tosi vaikeaa. Nyt voisi jo vaikka ottaa reissun uusiksi. Kotoa sinne on 35 km joten matka ei ole pitkä.
   Siellä Jyväskylän Ortopedia sairaalassa olen itse aikoinani viettänyt n.3 vuotta kaikkineen, kahdessa selkäleikkauksessa ja yhdessä jalkaleikkauksessa. Sairaalajaksot olivat pitkiä v.-67—71 välisenä aikana.

Pyhäkoulusta vielä

Hel 22. 2009 - taavetti

Kun olin saanut opettajan tehtävät siirtymään nuorisolle, he hoitivat sitä muutaman vuoden ajan, kunnes lähtivät muille paikkakunnille työhön tai opintojen pariin. Muutaman kerran onnistui löytymään uutta nuorisoa opettajan tehtäviin, mutta lopulta tuli väli, että oli pakko turvautua lasten vanhempiin, kun sopivan ikäistä nuorisoa ei siinä vaiheessa täällä ollut Rauhanyhdistyksen piirissä, mutta pyhäkouluikäisiä oli sentään.  Siinä joukossa lankesi tehtävä vaimolleni toistakymmentä vuotta sitten. Kun hän tunsi tulleensa vanhaksi ja halusi sivuun, kääntyivät katseet  taas minua kohti. Minulla on edelleen sama este, eli laulutaidon puute, ja niin sain houkuteltua vaimoni ainakin laulut aloittamaan ja henkiseksi turvaksi.
Niin meni muutama vuosi, tehtävä oli kuitenkin väljempäää, eli vuoroja harvemmin, sillä opettajia oli nyt useita ja vuoro kullekin tuli kaksi tai kolme kertaa kevät ja syksykaudellaan. Hankalinta järjestelyssä oli. että tarvikesalkun sai esivalmisteluun miten milloinkin. Viimeksi sain salkun pöydälle alkulaulua etsiessäni, valmistele siinä sitten ennakolta opetustuokiota. Olin sen valmistelun hoitanut kuitenkin eri pohjalta, mutta viime hetken aineiston silmäys antoi hiukan lisää ulottuvuuksia.

Toki sain useimmin salkun ajoissa ja ehdin tutustua aiheeseen paremmin. Puutteellisiksi olen kuitenkin kokenut pitämäni tuokiot, niinpä saatoin tyydytyksellä kuulla, että vastuu pyhäkouluista jää nyt toisille. Aivan ilman tehtäviä eivät minua kuitenkaan jättäneet, sain kutsun uuteen perustettuun diakoniatoimikuntaan. Osittain on sekin tuttua puuhaa, vuosia sitten olin vaimoni kanssa saman nimisessä toimikunnassa, kävimme jopa alaan liittyvän kurssin, kun toimikunta reilun kuukauden kuluttua lopetettiin. Sillon sain tehtävän pyhäkouluun opettajaksi, jonka nyt sain jättää muistojeni joukkoon. Toisaalta diakoniasta opittu on ehtinyt unohtua, osaltaan varmasti muuttuakin, joten aivan tietämätönnä ja puhtaalta pöydältä joudumme aloittamaan. Ensi viikolle on sovittu ensimmäinen palaveri toimikunnan kesken, eiköhän siellä kartoiteta tilannetta ja toiminnan tapoja.

Vielä Galatalaiskirjeestä

Hel 22. 2009 - taavetti

Kurssin innoittamana ostin Jorma Kivirannan kirjan viime perjantaina vuosikokouksemme kahvitauolla. Eilen aloitin lukemisen, nyt on jo hyvällä alulla, ehkä kirjoitan luettuani jonnekin tarkemman arvion kirjasta. Joitakin ajatuksia sekä kirjasta, että kurssista halusin kuitenkin kirjoittaa jo tässä vaiheessa.
Kirja on kiintoisalla tavalla toteutettu, tekstiä avataan muutaman jakeen pätkissä, kolmea eri käännöstä rinnakkain tarkastellen ja vertaillen. Joissakin kohdissa vertailuun otetaan myös alkukielen sanonta ja siitä johdetut suomennosvaihtoehdot. Vertailuun on otettu paloja Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen vastaavista kohdista.Yksinkertaisesti mielenkiintoista, mutta kiihkotonta vertailua.
Kurssin antia kirjan ja eri suomennosten ja Lutherin tulkintojen valossa vertaillen nykyaikaan, en ole välttynyt ajatukselta, että Paavali kirjoitti Galatian seurakunnille erästä aikamme ilmaisua käyttääkseni “julman hoitokokouskirjeen.”
Sama asia oli esillä kurssin viimeisellä oppitunnillakin, kun keskustellen sovellettiin Galatalaiskirjeen antia nykyaikaan. Yhtenä keskusteluun innostajana opettaja muisteli, miten Jeesus ja apostolit olivat ajaneet ihmisistä pois saastaisia henkiä ja riivaajahenkiä, ja että ne monesti olivat huutaen ihmisistä lähteneet. Sen jälkeen opettaja esitti lakoonisen kysymyksen; onko vääriä henkiä olemassa ja vaikuttavatko ne meidän aikanamme. Arvatkaa minkälaisia vastauksia joukosta ensimmäisenä saatiin?
Joku alkoi muistelemaan kummitustarinoita, muutaman sellaisen muistelun jälkeen opettaja keskeytti muistelmat todeten, että niistä voidaan olla montakin mieltä, ja että useimmille kummitustarinoille löytyy luonnollinen selitys, jos ilmiöitä tarkemmin selvitetään.
Tähän väliin heitän oman pohdintani, että ovatkohan nuo kummitustarinat taustalla väitteissä, ettei mitään vääriä henkiä ole olemassakaan. Keskustelu kurssilla kuitenkin jatkui seuraavaan tapaan.
Raamatun riivaajahengillä voidaan ymmärtää pimeyden pääruhtinasta ja hänen enkeleitään, jotka johtavat oikeasta uskosta vääriin tulkintoihin ja väärään vanhurskauttamisoppiin. Sellaisia opetuksen tuulia on ollut monesti tunkeutumassa meidänkin etsikkoaikanamme, ja niitä on tarvinnut Jumalan Pyhän Hengen opastamana torjua. Vääristä tulkinnoista on tehty avoimesti selkoa monissa alustuksissa ja niitä seuranneissa keskusteluissa. Alustuksia ja muita selostuksia on julkaistu useissa SRK.n julkaisemissa vuosikirjoissa. Siitä huolimatta monet nuoremme kyselevät epätietoisina, mitä silloin kymmeniä vuosia sitten on todella tapahtunut. Voimme keventää heidän huoliaan kertomalla tiedoistamme rakkauden rakentavassa hengessä.
Kun opettaja pyysi vihjeitä keväällä Hankasalmella pidettävää, vastaavaa kurssia varten, tulin antaneeksi vihjeen luetuttaa kirja ennakolta. Nyt yhden kurssin ja kirjan alkuosan jälkeen olen miettinyt, että kenties vihjasin väärin. Ehkä kirjaa sopivampi ennakkoluenta on kuitenkin itse Galatalaiskirje. Kun kirjeen sisältö olisi tuoreena muistissa, voisi sen tutkimiseen löytyä enemmän eväitä, mutta ennen muuta kysyttäviä asioita.

Kerhoja

Hel 19. 2009 - taavetti

Eilen illalla kävimme ensi kerran tänä vuonna naapurikunnan puolella, kansanopistolla perinteisessä niin sanotussa Raihnaisten kerhossa. Kerholla on jo toistakymmentä vuotta jatkunut perinne, mekin olemme kulkeneet siellä vuodesta 2000 alkaen. Martti Tiitinen oli siellä kulkenut siihen asti vaimonsa Liisan kanssa, mutta kun Martti kuoli, pyysi Liisa meitä kyytimiehiksi, ja siitä alkaen olemme siellä säännöllisen epäsäännöllisesti kulkeneet.
Eihän siellä ohjelma mitenkään monimutkainen ole, naisilla saunomista ja vesijumppaa keskiviikkoisin kello 20.00 alkaen. Naisten saunoessa harvalukuiset miehet harjoittavat venyttelyjumppaa, ja kun uima-allas vapautuu naisilta, pääsevät miehet saunaan ja uintia harjoittelemaan. Ensimmäisinä vuosina oli miesten mukana joukko paikkakunnan poikia, joiden kanssa miehet sekajoukkuein ottivat 20 minuutinn sählyottelun voimistelutunnin päätteeksi. Nyt muutaman vuoden aikana on pojilla oma eri iltansa, niin olemme me vanhat miehet voimistelleet ja saunoneet keskenämme. Altaan remontinn vuoksi jouduttiin pitämään parin kuukauden tauko naisten vesijumpassa, eikä minun tullut yksin lähdetyksi pelkästään oman jumppatuokioni vuoksi sitä melkein 20 kilometrin matkaa ajamaan.
Tänään oli tässä eläkeläisten kerhohuoneessa paikallisen seurakunnan järjestämä seurakuntakerho. Siellä ovat seurakunnan työntekijät vuoroin järjestäneet erilaista ohjelmaa. Tänään oli kanttorin vuoro laulaa ja laulattaa meitä. Siinä ohessa jouduimme testaamaan virsitietouttamme, joka olikin hauska välipala. Teimme muutamia koululaisten virsikisan tehtäviä vaihtelevalla menestyksellä.

Galatalaiskirjeen jäljillä

Hel 15. 2009 - taavetti

Sain viettää vaimoni ja monen muun uskovaisen kanssa unohtumattoman viikonlopun Reisjärven kansanopistolla. Siellä oli useita eri aihepiirien lyhytkursseja, me osallistuimme Raamatun kertomusten kurssille, jonka aiheena tällä kerralla oli Paavalin kirje galatalaisille.

Luennon avaukseksi ja   keskustelun pohjaksi luennoitsija näytti bkartalta muinaisen Galatian maakunnan paikan, suunnilleen nykyisen Ankara nimisen kaupungin maisemista.  Ympäröivät maakunnat ja niiden suhde Rooman imperiumiin katsottiin pikaisesti läpi.  Näin saimme sijoitetuksi tapahtumat maisemallisesti ja historiallisesti kohdilleen. Galatian seurakuntien tapahtumia tarkastelimme sekä Galatalaiskirjeen sisällön, että Apostolien teoista löytyvän, Luukkaan muistiin merkitsemän, Jerusalemissa pidetyn Apostolien kokouksen valossa. Apostolien tekoihin poikettiin siksi, että Paavali muisteli galatalaiskirjeessään samaa kokousta osittain eri näkökulmasta.

Sekä Jerusalemiin, että Antiokiaan (muistinko oikein) olivat niin sanotut judaistikristityt aiheuttaneet levottomuutta opetuksellaan, että evankeliumia, jota  Paavali ja muut apostolit saarnasivat, oli jäänyt puutteita. Sitä evankeliumia pitäisi täydentää opettamalla kristityiden pidettäväksi myöa Mooseksen lakia. Jerusalemin apostolien kokouksessa se opetus torjuttiin, mutta sen jälkeen samat judaistikristityt menivät saman eksytyksen kanssa Galatian seurakuntiin. Siitä oli Paavali saanut murheellisia terveisiä ja siksi hän kirjoitti kirjeensä Galatian seurakunnille.

Kävimme kirjettä läpi eri suomennnoksia vertaillen, välillä opettaja katsoi alkutekstin sanontaa ja eri suomennus vaihtoehtoja. Antoisa oli kurssi ja antoi mielenkiintoa tutkia lisää.  Aiheesta on ilmestynyt kirjakin SRK.n kustantamana ja lisää vastaavia kursseja on tulossa eri kansanopistoihimme ja leirikeskuksiin. Kannattaa hankkia kirja, ja jos mahdollista, hakeutua kurssille.

Kurssitunnelmista

Hel 16. 2009 - taavetti

Muistelin edellisessä merkinnässäni yhtä kurssia, mutta samaan aikaan oli opiskelijoita usealla muidenkin aiheiden kursseilla. On siksi paikallaan kirjoittaa muutama lause siitä välittömästä tunnelmasta, jonka tunnelmaan pääsimme jo perjantaina, kun opistolle mentyämme asetuimme ensimmäiselle aterialle. En tiedä aihetta, mikä lähipöydissä ruokailleita nauratti, mutta heidän hersyvä ja iloinen naurunsa kertoi iloisen mielen ohella ilosta, jonka elävä usko on heidän elämäänsä tuonut. Vaikka mikä tahansa iloinen mieli pursuaa iloisena nauruna, ei sellaista sydämen ja sielun herkkyyttä voi teeskennellä, ilon täytyy asua iloitsijan sisimmässä ja kuplia sieltä toistenkin kuuluville uskovaisille ominaisella tavalla.

Erikoisen paljon paikalla oli peruskouluikäisiä poikia, jotka ohjaajansa johdolla pelasivat erilaisia pelejä niin sisällä kuin ulkonakin. Ulkona oli pieni napakka pakkanen, joka antoi liikkuville pojille runsaasti raitista ilmaa keuhkoihin ja intoa liikkumiseen. Kerran jututin heidän ohjaajaansa, hän kertoi poikien olevan todella innostuneita ja reippaita.

Päiväkerhojen ohjaajia koulutettiin yhdessä ryhmässä, opiston paikallisilla yhdyshenkilöillä oli suurehko ryhmä oppimassa ja suunnittelemassakin opiston toimintaa. Muistan toistakymmentä vuotta sitten toimineeni siinä joukossa, tutun oloisia olivat siis heidän aiheensa, vaikka nykyisin on moni asia aivan erilaista entiseen verrattuna. Tässä saattaa jäädä joku ryhmä mainitsematta, mutta eihän ole tarkoituskaan käydä läpi kaikkia yksityiskohtia.

Joukkoon oli osunut yllättävän monta pientä lasta, osa vielä rintaruokinnallakin äitinsä mukana. Enimmät heistä taisivat olla päiväkerhon ohjaajien lapsia, mutta olipa kaksi vauvaa äiteineen osunut meidänkin Raamattuun keskittyvään ryhmäämme. Vielä mainitsematon diakoniaryhmä saattoi pitää sisällään muutamia vauvaa hoitavia äitejä. Ihmeen vähän siellä kuului lasten itkuja, vaikka pienokaiset olivat mukana kaikissa ilta- ja aamuhartauksissa sekä ruokailuissa. Tunnelma oli siis valoisa ja Jumalaan luottava, juuri sellainen minkä vain elävä usko voi saada aikaan.

Muistikatkelmia pyhäkoulun opettajana

Hel 12. 2009 - taavetti

Kinkereillä saamamme tehtävän jaon mukaisesti sovimme pyhäkouluvuoroista. Ensimmäonen vuoroni lähestyessä jännitykseni tiivistyi. Kokenut Maija piti ensimmäisen pyhäkoulun meillä, samalla sain seurata opetusta ja ehkä hiukan oppia itsekin. Seuraava kerta oli sovittu pidettäväkseni Maijan kotona, jonne meiltä oli matkaa kolmisen kilometriä. Otin kaksi vanhinta lastani pyöräni kyytiin ja poljin ne muutamat kilometrit. Olin ennakolta katsonut tekstin kahden eri käännöksen Raamatusta ja tekstin selityksiä kahdestakin lehdestä.
Mielessä toistakymentä vuotta Matin pitämät pyhäkoulut ja niiden oppilasmäärät, ajattelin hiukan pelon sekaisesti, entä jos nytkin tulisi saman tasoinen suosio. Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä kävi päinvastoin, oppilaiksi tuli kahden oman lapseni lisäksi vain Maijan kaksi lasta. Niin pidin ensimmäisen pyhäkoulutuokioni vain neljälle lapselle. Menihän se joten kuten, en enää muista, kuka toimi sillä kerralla esilaulajana, vai jäikö se aivan lasten varaan. Suunnilleen samoissa puitteissa jatkui sen kevään aika, yksittäisiä pyhäkouluja  muistan enää vain muutamia.

Eräs mieleeni jäänyt kokemus on sellainen, kun kolme omaa tyttöä pyöräni kyydissä ajelin erääseen pienelle perukalle kotiin, jonne meidät oli kutsuttu pyhäkoulua pitämään. Toukokuinen päivä oli melko helteinen, tiellä pehmeää hiekkaa että saatoin vain kävellä enimmän osan siitä kahden kilometrin matkasta. Kesän ajaksi otimme taukoa, mutta syksyllä taas jatkettiin uudella innolla, silloin mukaan tuli muutamia uusiakin oppilaita.  Aloitin silloin kotoa, niin neljän kilometrin päästä eräs isä toi lapsensa autolla meille, palasi saman tien kotiinsa ja lapset saivat pyhäkoulun jälkeen kävellä omin jaloin kotiinsa. Siihen kotiin ei pyhäkouluamme kutsuttu kertaakaan.

Toiset lapset kävelivät meille kahden kilometrin päästä, yksi tyttö osoittautui melko ahkeraksi ja osaavaksi oppilaaksi, joka kulki mukana kohtuullisen säännöllisesti. Hänen kaksi veljeään kävivät harvemmin, joskus syksymmällä toinen heistä mutisi itsekseen, että taas tuli tienattua viitonen. Tarkemmin kysyttyä saimme kuulla, että tämä helluntailaisäiti maksaa lapsilleen siitä, että he lähtevät pyhäkouluun. Hän kutsuikin meidät muutaman kerran kotiinsa pyhäkoulua pitämään. Erään heillä pidetyn pyhäkoulun muistan pitäneeni aivan valmistautumatta ja kovan kiireen hikisenä. Minulla oli tarkastettavana ja muokattavana erään puolueen jäsenluettelo, joka piti saada nopeasti osaston puheenjohtajalle. Sain sunnuntain aamuna tarkastuksen valmiiksi, otin pyhäkoulupaperit toiseen kassiin, toiseen puolueen jäsenlistan, jonka hyvässä potkukelkkakelissä kiikutin osaston puheenjohtajalle noin kuuden kilometrin päähän meiltä. Sieltä palasin kotini ohi sovittuun pyhäkoulupaikkaan, parisen kilometrin päähän meiltä. Päästyäni hikisenä perille, avasin ensi kerran Raamatun sen päivän tekstien kohdalta ja tutustuin pikaisesti aiheeseen muutenkin.  Kymmenen minuutin valmistelun jälkeen sekin pyhäkoulu tuli jotenkin pidetyksi.

Talven tultua ajoin muutamaan pyhäkouluun hevosella, ainakin Herralaan josta vanhimmat lapset olivat liittyneet pyhäkoulumme oppilaisiin. Erityisesti edellä mainitsemani helluntailaisäidin tyttö, lähti mielellään sellaiselle reissulle. Meille hän tuli ensin kävellen sen parin kilometrin matkan, sitten alkoi viihtyisä kyyti kirkkoreessä peittojen alla. Kevättalvella kantohankien aikaan, olin sopinut pyhäkoulun erään yksinäisen vanhemman naisen kotiin. Sinne kuljin hankia kävellen, vedin pienempiä lapsia ahkiossa suurempien kävellessä mukana. Matkaa siinä on vain kaksi ja puoli kilometriä, joka raikkaassa kevät talven pakkasessa taittui hienosti. Perillä iloinen kukkakauppias kestitsi meitä ja muita paikalle tulleita runsain antimin.
Olin mielissäni seurannut vanhimpien oppilaiden nasevia ja muutenkin tietäviä vastauksia asettamiini kysymyksiin, se antoi mahdollisuuden harkita opetusvastuun siirtämistä heille jossakin sopivassa vaiheessa. Siinä mielessä annoin heille tehtäväksi tehdä merkintöjä pyhäkoulun päiväkirjaan, ja olivathan he jo ottaneet vastuun laulujen aloittamisesta, vaikka joskus varsinkin kotonani käytin nauhurin kasettiakin laulamisen tukena. Tehtävien siirron valmisteluista on viisainta tehdä oma merkintänsä, ettei tämä jatku liian pitkäksi.

Vielä seurakunnan pyhäkouluna

Hel 13. 2009 - taavetti

Melkein huomaamatta vetäytyivät pyhäkoulusta pois muut, vain Rauhanyhdistyksen jäsenten lapset jaksoivat kulkea mukana. Keskilylän isä ei kyydinnyt poikiaan, helluntailais äisistä en tiedä, lopettiko hän maksamisen pojilleen, vai vetäytyivätkö pojat sivuun muusta syystä. Kun havaitsin eriytymisen, halusin hiukan helpottaa harvojen perheiden pitkiä ja toistuvia kuljetusmatkoja. Kokeilin pyhäkoulun aloittamista seurapäivinä, puoli tuntia ennen seurojen alkua. Ratkaisu osoittautui monin puolin onnistuneeksi, ainakin saimme lisää säännnöllisyyttä toimintaan, eikä minulle tai muille tullut turhia käyntejä. Yleensä aina mukaan tuli sopiva määrä lapsia, ja vaikka ei tullutkaan, sainhan olla ainakin seuroissa sillä kerralla.
Muutaman kerran annoin pyhäkoulun paikalle tulleen puhujan tehtäväksi, siten pääsin itse helpommalla ainakin sen kerran. Monta kertaa kuitenkin jouduin hoitamaan tehtävän itse, kun sopivaa sijaista ei ollut saatavissa. Annoin toki vanhimmille lapsille tehtäviä ja vastuuta, että he voisivat jossain vaiheessa ottaa vastuun koko toiminnasta. Kaveriksi lupautunuttaen kovin usein viitsinyt vaivata, varsinkin kun hänen miehensä alkoi toistuvasti tuomaan terveisiä, ettei meidän olisi sopivaa pitää seurakunnan pyhäkoulua. Kaikilta osin en voinut yhtyä niihin terveisiin, joita hän kertoi saaneensa toisilta paikkakunnilta.

Vastahakoisuuteeni oli pari muutakin syytä, eli ilmeisesti hän halusi lopettaa koko pyhäkoulun pitämisen, toiseen tekijään ei liene tässä yhteydessä tarpeellista puuttua tämän enempää.

Muutamia kokemuksia voinen kertoa niistä pienistä tuokioista, joita sain lasten kanssa viettää. Yleensä lapset olivat ja ovat välittömiä, vaikka on heidän joukossaan ujojakin. Ujot sentään rohkaistuivat välittömämpien tovereieensa rohkaisemina. Aluksi pisimme tuokiot aivan lasten kesken, korkeintaan toinen opettaja oli esilaulajana ja oppia hakevan opettajan tukena. Koska vanhemmat hoitivat kyyditystä, oli heillä luonnollinen ja hyväksyttävä halu kuulla, mitä heidän lapsilleen opetetaan. Enimmäkseen se toimikin hyvin, antoihan vanhempien seuraaminen tukea epävarmana arkailevan opettajan mieleen. Myöhemmin sain ihmeekseni kuulla, että ainakin yhden kerran oli eräs vanhemmista saanut selityksestä vuorten siirtämiseseen rohkaisua ja opastusta omaankin vaikeaan tilanteeseensa.

Kerran sattui kuitenkin niin, että vanhempien läsnäolo samassa pienessä huoneessa sulki jokaisen lapsen suun totaalisesti. Kun vastauksia ei saanut houkutelluksi, jouduin kysymään, että onkohan meitä nyt tässä liikaa. Niin vanhemmat huomasivat siirtyä eri huoneeseen ja saimme lasten kanssa keskustelun viriäm”n.
Ennen pitkää siirsimme pyhäkoulun aivan Rauhanyhdistyksen nimellä pidettäväksi, siihen ratkaisuun oli helppo mennä, kun muita ei enää kulkenut mukana tuokioissa. Kun opettajien valinta näin siirtyi Rauhanyhdistyksen vuosikokoukseen. saatoin parin vuoden kuluttua esittää vanhimpien pyhäkoululaisten nimeämistä opettajiski, olivathan he jo rippikoulunkin käyneet. Kun vuosikokous hyväksyi ehdotuksen, pääsin vapaaksi sinänsä miellyttävästa, mutta kuitenkin vastuullisesta tehtävästä.  En kuitenkaan aivan lopullisesti, sillä parikymmentä vuotta myöhemmin minua kohtasi uusi pyyntö, mutta se on uuden merkinnän aihe.
 

Pyhäkoulumuistoja

Hel 3. 2009 - taavetti

Viime sunnuntain nuorisotyöilta ja uuden materiaalin esittely siellä aktivoi minut muistelemaan entisiä pyhäkouluja, joissa olen eri aikoina ja eri tilanteissa elämäni aikana mukaan päässyt tai joutunut. Ensimmäiset muistot ovat siitä,kun äiti joskus satunnaisesti muisteli lapsuutensa harvoja pyhäkouluja pitkien metsätaipaleiden takana. Mainintaa enempää en niistä muista, enkä siis voi kertoa. Jotkin koulukaverini kertoivat pyhäkoulusta koulutietä kävellessämme, mutta ei siinäkään tainnut opettajan nimeä enempää olla keskustelua.
Meidän lapsille pyhäkoulu tuli ajankohtaiseksi, kun koulukaverini isä naapurista alkoi sitä pitää. Kutsuttuina menin sinne kahden veljeni kanssa ajoissa, kun alkamisen ajankohdaksi oli ilmoitettu tasan kello 12 sunnuntaina. Pitkäksi alkoi aika tuntumaan, kun kello lähestyi kahta iltapäivällä, eikä alkamisen lupausta parempaa merkkiä ilmennyt koko pyhäkoulusta. Juoksimme paikalle tulleiden lasten kanssa hippasilla,piilosilla ja muitakin lasten leikkejä. Suunnittelin jo lähtöä kotiin kilometrin päähän, kun kutsu sisälle vihdoin kuului.
Meidät ohjattiin kamarin puolelle, johon opettaja oli valinnut muutamia mustan sävyisiä  tauluja Raamatun tapahtumista. Vuorolukuna luettiin päivän teksti Raamatusta, sen jälkeen kertasimme sitä jae jakeelta. Opettaja näytti niitä pelottavan mustasävyisiä noin 40 x 60 sentin kokoisia tauluja, joissa oli kuvia Jeesuksesta, opetuslapsista, enkeleistä ja mikä milloinkin liittyi aiheeseen. Ensimmäisen kerran aihetta en muista, muistakin on mieleeni jäänyt vain Mikkelinpäivän teksti taivaassa sotivista enkeleistä. Se saattoi olla yksi ensimmäisistä pyhäkouluistani, onhan Mikkelinpäivä syksyllä. Pyhäkoulun alkamisajan epäsäännöllisyys osoittautui sen opettajan aikana jatkuvaksi tavaksi, joka jatkui sittenkin, kun pyhäkoulua alettiin kierrättää oppilaiden kodeissa. Muiden opettajien pyhäkoulussa en ole kulkenutkaan, opettajan vaihduttua olin kasvanut pyhäkouluiästä nuoren miehenalun töihin.
Muutakin pohtimisen aihetta äitini koki pyhäkoulustamme. Sen hän ilmaisi kerran seurojen yhteydessä kysymällä eräältä vierailevalta puhujalta, onko sopivaa lähettää lapsia pyhäkouluun, kun sitä pitää körttisaarnaaja. Yksiselitteinen vastaus jäi saamatta, sen sijaan vieraileva veli pohti aihetta eri puolilta lähestyen. Ensiksikin pyhäkoulu nsinänsä on hyvä ja hyödyllinen tiedon saannin paikka. Jos opetus on lähinnä vain tiedon jakamista, siinä ei pitäisi olla sinänsä pahaa. Jos alkaa ilmetä uskosta harhauttavia vaikutuksia, kannattaa pyhäkoulussa kulkemista harkita vielä uudelleen ja tarkemmin. Niinpä jatkoimme senkin jälkeen pyhäkoululaisina siihen asti, kun lähdin isäni mukaan metsätöihin 13 vuotiaana. Sieltä en enää edes muistanut pyhäkouluja kovin usein, kun oli muutakin tekemistä. Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua tulivat pyhäkoulut eteeni uudelleen, se on sitten aivan eri tarinan aihe, kun en halua jatkaa tätä toivottoman pitkäksi.

Pyhäkouluun opettajaksi

Hel 4. 2009 - taavetti

Jatkan alkamaani pyhäkoulumuistojen tallentamista pienin katkelmin sieltä täältä. Aikaa ehti kulua toista kymmentä vuotta, isä oli kuollut täytettyäni viikko sen jälkeen, kun olin täyttänyt 16 vuotta. Kotoa käsin olin kulkenut erilaisissa töissä usealla suunnalla. Olin suorittanut asepalveluksen Kuopiossa ja Helsingissä, maamieskoulun Haapajärvellä. Solmin avioliiton, ostimme kotitilan jonka viljelyä jatkoimme kohtuullisen aktiivisesti. Meille syntyi mukavia lapsia, jotka ajallaan aloittivat koulunsa läheisellä kyläkoululla. Pyhäkoulua pidettiin eri puolilla kylää useissa eri piireissä melko ahkerasti. Silloin tällöin kuulin niistä terveisiä. Omalla perällämme pyhäkoulua piti entinen luokkakaverini, entisen pyhäkoulun opettajamme tytär. Kylällä tuli kuuluisimmaksi kylän keskustassa ja keskustan eteläpuolella erään Inkerin siirtolaisen ja uskon veljemme pitämät pyhäkoulut. Ne olivat niin suosittuja, etteivät kaikki mahtuneet kerralla, vaan hän piti kahta vuoroa perätysten joka sunnuntai. Nuoremmat sisarukseni kävivät siinä Matti-veljen pitämässä pyhäkoulussa, vaikka matkaa oli kävellen tai pyöräillen 4 -6 kilometriä.
Aikanaan Matti ja toisetkin tulivat ikään, jolloin heidän tilalleen oli löyde6ttävä uusia opettajia.  Entinen luokkakaverini meni naimisiin ja muutti pois kylältämme. Yksi ja toinen aloitti opettajan tehtävässä, luopuakseen siitä kohta. Pyhäkoulupiirejä yhdistettiin ja kinkeripiirit muodostettiin vanhan kansakoulujen piirijaon mukaisiksi, jossakin välissä piirejäkin yhdistettiin suuremmiksi. Lopulta oli lupautunut opettajaksi pyhäkouluun uskon sisar muutaman kilometrin päästä meiltä, mutta hänkin oli lopettamassa tehtävää.
Ne kinkerit taisivat olla meillä, jossa asiasta vakavammin keskusteltiin, eikä tehtävään suostuvia tuntunut löytyvän lainkaan, lopulta joku keksi ehdottaa minua. Olin ehdotuksesta hämmästynyt, hetken aikaa pyörittelin päätäni ja ajatusta mielessäni. Minustako opettaja pyhäkouluun, enhän osaa edes laulaa? Ratkaisu oli tehtävä nopeasti, ja kun kaikki paikalla odottivat minulta vastausta, kuulin puhuvani jotenkin seuraavan suuntaisesti.
Tuskin minusta on opettajaksi, enhän osaa laulaakaan, joka siinä tehtävässä on välttämätön ominaisuus. Toisaalta jos ehdottomasti kieltäydyn, joku voi sanoa, että ethän edes yrittänyt. Voihan sitä yrittä, ettei jää sanomisen sijaa, mutta laulutaitosia kavereita tervitsen ehdotomasti. Siihen vaatimukseen kaikki suostuivat, ja kun edellä mainitsemani uskon sisar suostui kaveriksi, sain pestin seurakuntaamme pyhäkoulun opettajan tehtävän kotikylälläni. Varsinaiset pyhäkoulun opettajan muistot jääköön toiseen merkintään.
Avainsanat: laulu, opettaja, pyhäkoulu

Tähtihetkiä talvessa

Hel 1. 2009 - taavetti

Joulukuusta alkaen on Rauhanyhdistyksemme piirissä tapahtunut paljon sellaista, josta oli aikomus kirjoittaa ainakin pieni merkintä. Päällekäyvämpien puuhien puristuksessa ne ovat jääneet maininnan asteelle, eikä kaikista ole mainintaakaan. Yritän nyt hivenen täyttää jäänyttä aukkoa, jos se jollakin tavalla näin onnistuisi.
Joulujuhlista olen tainnut vähän kirjoittaakin, mutta jos en ole, niin olkoon sitten. Joulun vietin Savon maisemissa, tyttären perheessä. Siinä sivussa pääsin avustamaan vävyn äidin muuttopuuhissa, mutta vuotta vaihtamaan kiirehdin kotiin. Vaimo jäi silloin Savoon, niin sain sairastaa vuoden vaihteen flunssani kotona aivan yksin.

Varsinaisia tähtihetkiä olen kohdannut Rauhanyhdistyksemme toiminnassa. Tietysti kaikki hyvin menneet seurat ovat sellaisia, mutta olipa tulla tippa minunkin silmääni, kun yhdistyksemme alueelle asettiin toinen puhuja. Silmäni kostui kuunnellessani siihen asti ainoan puhujamme puhetta uudelle, tehtävään asettavalle veljelle. Juhlallisen koruton oli se hetki, kun puhujaveljemme ja hänen kutsumansa naapuri Rauhanyhdistykseltä vieraileva puhujaveli yhdessä entisen puheenjohtajamme ja asetettavan veljen vaimon isä panivat kätensä puhujaksi asetetun veljen pään päälle. Varmaan kaikki paikalla olleet uskovaiset yhtyivät sydämestään, kun Hannu veli lausui Herran siunauksen sanoin Jumalaa veljelle johtajaksi kalliiseen tehtävään. Lopuksi vierailevat veljet lausuivat muutamia rohkaisun sanoja juuri tehtävään asetetulle veljelle.  Sen jälkeen alkaneissa seuroissa palveli veli naapurialueen Rauhanyhdistyksestä, me toiset saimme hiljentyä ja virvoittua Jumalan sana ääressä.

Toinen tähtihetki oli leirikeskusilta muutama viikko sitten. Monipuolisella materiaalilla meille havainnollistettiin leirikeskusten toiminnan suunnittelua ja toimintaa. Meinasipa mieleeni hiipiä pienoinen kateuden siemen, kun muistelin miten alkeellisin keinoin aikanaan melkein yksin jouduin täällä asiaa selittämään, kun se oli kaikille vielä uusi ja outo. Tuli kuitenkin kiitollinen mieli verratessa, miten Jumala on siunannut heikkoudessa aloitettua työtä.  Jumala on antanut uusia hienoja työ- ja havaintovälineitä, mutta mikä parasta, ihmeelliset lahjat niiden käyttöön ja tärkeän asian esillä pitämiseen.
Tänään järjestetty nuorisotyöilta pienen Rauhanyhdistyksemme tiloissa oli kolmas tähtihetkeksi luonnehtimani tilaisuus. Olimme saaneet vieraaksi veljen Pohjanmaalta, hänellä olivat mukanaan samankaltaiset apuvälineet, kuin edelliselläkin kerralla. Esittelymateriaali oli tietysti erilaista, paikallisen nuorisotyön ohjaukseen tarkoitettua. Kelpaa sellaisella materiaalilla ja sellaisten ohjeiden mukaan tässä kuussa valittavien opettajien jatkaa työtä lasten ja nuorten parissa. Toivottavasti Jumala saa työtä siunata muutenkin

Riihenpuinti on totista työtä

Hei 3. 2009 taavetti

Voi kyllä tämä on sitten mukavata, tuumasi Heinosen Aino katsellessaan rukiinpuintia Marjoniemen riihen ovella. Yhtä mieltä lienevät rukiinpuijatkin, vaikka pöly ja kuumuus pakottivatkin välillä ulos raikkaampaan ilmaan.

Hilkka ja Tapani Pasanen halusivat kokeilla tällä menetelmällä oman rukiinsa puintia. Vaikka he eivät maanviljelyksestä elantoansa saakaan, leipäjauhot tulevat tarpeeseen yhdeksänhenkisessä perheessä.

Vuosi sitten Pasaset ostivat tarjolla olleen muutaman hehtaarin peltoalan, johon syyskesällä kylvettiin ruis ja tänä keväänä ohraa. Ruis talvehti hyvin ja lämpimän alkukesän ansiosta kasvu pääsi mukavasti käyntiin. Rukiin leikkuuseen päästiin ihan aikataulun mukaan. Sirppiä apuna käyttäen ruis leikattiin ja sidottiin lyhteisiin, joista muodostettiin kuhilaita, siinä ne saivat kuivahtaa viikon verran.

Marjoniemessä Kauno Heinosen omistamassa riihessä ei ole puitukaan vuosikymmeniin. Nyt riihi ikäänkuin herätettiin uudelleen eloon. Riiheä lämmitettiin päivittäin viikon ajan, jolloin orsille tuotujen lyhteitten tähkäpäihin tarttui se mustan riihen savuinen maku. Siitä sanonta — riihikuivattu ruis.

Kyllä on jauhot ihan erilaisia kuin kaupan jauhot, turpoavatkin paremmin, eikä tarvitse niin paljoa panna leipätaikinaan, sanoo Aino Heinonen. Pasasten yhdeksänvuotias Matias-poika halusi ehdottomasti päästä mukaan riihipuintiin. Koulun puolukkaretki sai jäädä siltä päivältä. Hilkka-äiti lupasikin viedä koululle siitä hyvästä uutispuurojauhot.

On se hyvä, että kiinnostusta riittää, tämähän unohtuis muuten kokonaan. Ei kai Kinnulassakaan monikaan näistä nuoremmista tiedä riihipuinnista yhtään mitään, sanoo Aino- mummo katsellessaan tyttären- pojan uurastusta. Puintihomma onkin totista työtä, jota ei huonon kannata lähteä yrittämäänkään.

Rukiinlyhdettä lyödään napakasti riihen seinään, jolloin jyvät irtoavat. Ennen vanhaan loput jyvät loukutettiin varstoamalla irti, mutta nyt tyhjentyneet tähkäpäät työnnetään menemään vielä ryskyn lävitse. (vanhan ajan puimakone).

— Voi noista vielä puoli säkillistä irrota. Ruis onnistui kyllä yli odotusten, samoin seipäillä kuivattu ohra tulee olemaan hyvälaatuista, ennakoi Tapani Pasanen.

Vaikuttaa siltä, että Heinosen Kaunolta kysytään vastakin riihipuintimahdollisuutta.

Arja Rekonen

Kotiseudun Sanomat lokakuun 11 päivä 1995

Muistoja ruisriihestä

Mar 16. 2008 taavetti

Ennen puintia rukiit tietysti leikattiin pellolla. Äitini muisti lapsuudestaan leikkaamisen sirpillä, mutta isä oli opetellut niittämään viikatteella myötälakoon, leikkaamattoman rukiin päälle. Siitä niitetty vilja kerättiin käsin lyhteiksi, jotka sidottiin ja kuhiloitiin. Isän kuoleman jälkeen opin Pekkarilassa menetelmän, jossa niitto tapahtui pois jäävästä kasvustosta, karholle eli laasille, josta lyhteet koottiin haravalla. Menetelmän etu oli siinä, että niittäjä ei ollut riippuvainen lyhteiden kokoajan nopeudesta, vaan saattoi niittää pitkällekin eteenpäin, ja lyhteet voi koota sitä mukaa, kuin aika ja työvoima sen salli.
Kootut lyhteet sidottiin ja aseteltiin eräänlaiselle letille kuivamaan, jos sää sen suinkin salli. Lopulta lyhteet kuitenkin kuhiloitiin, joskus sateen uhatessa saattoi kiire yllättää, jos oli paljon kuhilointia odottavia lyhteitä. Meillä kuhiloinnissa asetettiin aluksi yksi lyhde keskelle ja taitettiin sen tähkät maata kohti. Sitten kaksi lyhdettä toisiaan vastaan, viljan tähkäpää taitettiin taas alaspäin. Sitten kaksi lyhdettä poikittain ensimmäisiin nähden, väleihin taas kaksi jokaiseen väliin siten, että lopulta kuhilaassa oli 11 lyhdettä. Lopuksi nostettiin keskeltä taitettu suuri lyhde hatuksi kuhilaalle. Tähkistä pyrittiin mahdollisimman paljon saamaan siten, että ne riippuivat maan suuntaan. Sillä tavoin pyrittiin minimoimaan tähkiin pääsevän veden määrää, kun se myötäsukaisesti valui tähkän ohi.
Oli toinenkin kuhilointimenetelmä, jossa kuhilas aloitettiin kolmella lyhteellä. Meillä sitä vain kokeiltiin, mutta ei se vallitsevaksi muodostunut.
En muista, mistä kautta isä ajoi puitavat rukiit Kivilahteen. Tie Kainulaisen pihan kautta, Hyppösen rajaa pitkin ja kanavan poikki Niemen pihaan oli huonokuntoinen, mutta taisi siitä juuri ja juuri hevosella kuorman kanssa päästä. Suurta kuormaa sille tielle ei kuitenkaan uskaltanut tehdä, sillä kärryjen kallistellessa ylimmät viljalyhteet olisivat pudonneet maahan, eikä epätasainen, osin pehmeä tie ollut helppoa hevosen vetää suurta kuormaa. Eipä kuitenkaan tarvinnut montakaan ylimääräistä reissua viedä pienehköjen kuormien vuoksi, vaikka niiden luku on jäänyt muistiin merkitsemättä. Perjantain iltapäivän aikana viljat ajettiin järven ympäri, ja lauantain aamuna pääsimme ahtamaan niitä riihen parsille.
Ahtaminen tehtiin siten, että ojensin lyhteen kerrallaan isälle, joka riihen oven yläpuolelle aseteltujen puiden, eli partaiden tai parsien, molempia sanoja käytettiin, asetti lyhteet pystyyn tyvi alas partaan päälle, tähkäpuolen asettuessa kohti riihen kattoa, lämpimimpään paikkaan. Kun rukiit oli ahdettu, meidän murteessa ‘ahettu,’ voitiin sytyttää tuli riihen kiukaaseen ja alkoi riihen lämmitys. Riihtä lämmitettiin lauantain ajan, ehkä sunnuntaina käytiin polttamassa parit pesälliset puita. Vielä maanantaina jatkettiin lämmitystä, tiistaiksi olivat rukiit tarpeeksi kuivaneita, että sen päivän aikana saatoimme isän kanssa hoitaa varsinaisen puinnin.
Tiistain aamulla varhain soudimme isän kanssa veneellä Kivilahden rantaan, lähtiessä sovimme äidin kanssa, että kun ruoka on valmis, äiti asettaa lakanan pihapihlajamme oksalle. Sitä seuraamalla tiedämme lähteä sopivaan aikaan syömään ja lepotauolle, ja siitä tulikin syy vilkaista tavan takaa järven yli kotimme pihaa kohti.Isä pudotti kasan lyhteitä ja opasti minua asettamaan ne riviin tähkät samaan suuntaan. Ennen asettelua lyötiin lyhteen tähkäpäätä riihen seinään muutaman kerran, jolloin siitä putosivat suurimmat jyvät seinän viereen. Isä kertoi, että ennen siitä otettiin siemenet uuteen kylvökseen. Toinen lyhderivi ladottiin ensimmäistä vastaan siten, että molempien rivien tähkät tulivat päällekkäin. Varsinainen puinti tehtiin varstoilla hakaten lyhteitä enimmäkseen tähkien kohdalla. Varstassa on alhaalla puinen alle metrin mittainen puu, joka pyörähtää varren alapäässä puinnin tahtiin. Varsi on vajaan kahden metrin mittainen pyöreä käteen sopiva keppi, varren alapäähän koverrettu rengaslovi, johon on sidottu nahkasuikaleesta tehty luja sidos, joka pyörähtää lovessa sitä mukaa, kuin puija sitä pyörittää. Puinnin teimme parina siten, että toisen lyödessä tähkiin, toinen nosti varstan ylös vauhtia ottaakseen, ja kun hän pääsi lyöntivaiheeseen, oli toinen jo nostanut varstansa uutta vauhtia ottaakseen. Näin puinti sujui tehokkaasti, ja järjestyksessä siirryttiin vähä vähältä eteenpäin, kunnes koko lyhderivi oli puitu ja päästiin puisteluvaiheeseen. Olkien puistelussa ravisteltiin irronneet jyvät oljista riihen lattialle ja oljet siirrettiin toiseen kohtaan jälkipuintia odottamaan. Välillä lattialle muodostunutta jyväkasaa koottiin lapiolla, tarvittaessa siirrettiin kasa sivummalle viskuukonetta odottamaan. Ennen viskuukoneita viskaaminen oli hoidettu heittämällä ruumenten ja jyvien seosta lapiolla kohti riihen seinää, jolloin raskaat jyvät lensivät seinään asti, keveiden ruumenten jäädessä välille, josta ne saatettiin koota ruumenvarastoon. Viskuukone on ikään kuin puimakone ilman puintipäätä, siinä on siis vain puhallin, joka pyörii käsin pyöritettävän veivin avulla, mutta saa lisää vauhtia pyörästön välityksellä. Alkeellisella seulastolla ohjataan seosta, ettei se putoa aivan suoraan lattialle, vaan antaa puhallukselle aikaa ohjata ruumenet ulos laitteesta, kun jyvät putoavat koneen alle laatikkoon korjattavaksi siitä säkkiin. Näin tulivat jyvät erotetuiksi ruumenista, eli akanoista, oljista saatiin mainiota patjan täytettä. Oli suuri ilo uinahtaa uusilla pitkillä oljilla täytetylle patjalle, uni maistui siinä mainiolta.
Alla on lehdestä skannattu kuva rukiin puinnista.

Viljan korjuuta

Tou 8. 2009 taavetti

 
 Aivan oikein, ruislyhteitä siinä asetellaan kuhilaalle, ja nimenomaan kuivamaan. Nuoruudessani olen tehnyt varmaan tuhansia lyhteitä, joista olen koonnut tuhansia kuhilaita. Lyhteitä kokosivat ja sitoivat toisetkin, mutta isön kuoleman jälkeen ensimmäinen vaihe, niitto ja viimeinen vaihe, kuhilointi olivat pääasiassa minun töitäni. Niitä ennätin tekemään jossakin määrin naapureissakin.
Vain ruis on kyllin pitkäkortista, että siitä saa kunnon kuhilaita. Normaali kuhilaaseen laitetaan 12 lyhdettä, on ainakin kaksi oikeaoppista tapaa koota kuhilas. Meillä aloitettiin panemalla yksi lyhde pystysuoraan keskelle, sen korret taitettiin siten, että tähkät osoittivat alas, mutta eivät yleeeyneet aivan maahan asti. Siihen lisättiin lyhteitä vinoon toisiaan vasten, ja taas taitettiin korret alaspäin. Aluksi kaksi lyhdettä vastakkaisilta suunnilta, sen jälkeen kaksi lyhdettä vastakkain välisuunnalta. Edelleen välistä kaksi vastakkain korret taittaen, kunnes kuhilaassa oli 11 lyhdettä. Lopuksi valittiin tukeva lyhde, joka suunnilleen keskeltä taitettuna heitettiin hatuksi kuhilaan päälle.

Normaalissa kuhilaassa on siis aina 12 lyhdettä. Periaate kuhilasta kootessa on, että tähkät osoittavat mahdollisimman hyvin alas, mutta eivät ylety aivan maahan. Alas osoittavasta tähkästä vesi valuu ohi menemättä tähkän sisälle. siksi oli tärkeää, että mahdolliset ylös sojottavat tähkät ja koko kuhilas peitettiin lopuksi kunnollisella hattulyhteellä.
Vaihtoehtoinen tapa aloittaa kuhilas, on panna kolme lyhdettä vinoon toisiaan vasten, ja taittaa niiden korret samaan aikaan. Siinäkin jatkorakentaminen sujui aina kaksi vastakkain ja lopuksi kunnon hattu päälle. Vain ruis on kyllin pitkäkortista, että siitä saisi kunnon kuhilaita. Ihmisten ravintokasvina se oli niin arvokastakin, että sadon varmistamiseksi voitiin käyttää työvaltaisia menetelmiä. Ohrat, kaurat ja vehnät nosteltiin tavallisesti seipäille heinien tapaan, joskin varsinkin Pohjanmaalla nekin sidottiin lyhteiksi. Tässä kuvassa on ilmeisesti kyseessä vanhojen työmenetelmien näytös, kun näkyy taustalla yleisöäkin. Toki kilpailukin on mahdollinen.
Selvitin nyt itse näitä työvaiheita, tuskin teistä kukaan näistä mitään tiesi, onhan leikkuupuimureiden aikaa eletty nelisenkymmentä vuotta, vaikka ensimmäiset kymmenen vuotta siitä vanhaa ja uutta menetelmää käytettiin samaan aikaan eri taloissa.

Elämän tarkoituksesta

Tam 13. 2013 taavetti

Elämän tarkoituksesta
Kirjoitin joskus päiväkirjaani elämän tarkoituksesta, aloitin kysymyksellä: Mikä on elämän tarkoitus? Vai onko sillä vain suuri tarkoituksettomuus? Pohdin siihen vastausta eri suunnilta lähestyen, toivoen Jumalalta ymmärrystä asiaan.
Kiirehdin itse vastaamaan, että elämällä on suuri tarkoitus, kunpa Jumala auttaisi ilmaisemaan sen selvästi ja lyhyesti. Päätarkoitus ja ainoa tärkeä on valmistaa sieluamme iäisyyttä varten. Kun Jumala antoi ihmiselle elämän, Hän tarkoitti ja haluaa, että eläisimme sen Hänen kunniakseen. Ylpeydessään ja mukavuuden halussaan liian moni kuitenkin käyttää elämänsä turhuuteen. Likinäköisesti monet sanovat, että iloitaan nyt, kun vielä on tilaisuus. Oikea ilo on tietysti hyvä, mutta maailmanlapsi löytää ilonsa vain sielunvihollisen palveluspaikoista.

Onko minulla joskus ollut elämän tarkoitus epäselvää? Ainakin kerran! Rippikouluiässä pelkäsin kuolemaa. Ei tunnollani silloin mitään ollut, olin vain joutunut etsimään vastausta kysymykseen: ”Mikä on elämän tarkoitus?” Muuta vastausta en aluksi tajunnut kuin, että kaikki loppuu kuolemaan. Onko elämän tarkoitus siis tuleva kuoleminen?
Haa! Sinä ajattelet, että tuollainenko lapsuuden uskovainen? Mutta uskovaisillakin ovat epäilysten ajat. Taivaan Isä silloinkin ajatteli sieluni parasta ja salli minun joutua sellaisen pelon valtaan. Kirjoitin: Salli joutua, sillä ei Jumala sitä pelkoa minulle antanut. Se oli Jumalan vastustaja, joka siten yritti eksyttää minua ja joukkoonsa vetää. Myöhemmin olen ajatellut, että sinä syksynä olin lähes mielisairauden partaalla. Jumalalla oli kuitenkin minulle vastaus valmiina, vaikka se tuli yllättävältä taholta. En ymmärtänyt vastausta edes pyytää, mutta eräänä aamuna se annettiin minulle kuin tarjottimelle asetettuna.
Eräänä aamuna metsään lähtiessäni kuulin kuinka eräs emäntä sanoi jollekin: ”Jumala on salannut ihmiseltä kuoleman suloisuuden, että ihminen jaksaisi elää.” Jännitykseni helpotti heti, päivällä metsässä ajattelin, että Jumalan lapsen kuolema on todellakin kuin suloinen uni. Virsirunoilija on laulanut: ”Ja isänmaata ihanaa, tää matka aina tarkoittaa.”

Mikä siis on elämän tarkoitus? Maallinen elämä on vain lyhyt ja katoava. Me odotamme parempaa, ikuista elämään Jumalan luona taivaassa. Siihen on meidän täällä valmistautuminen uskomalla joka hetki kaikki syntimme anteeksi Jeesuksen ansion tähden, Hänen nimessään ja veressään. Sitä sanomaa on käsketty uskovaisten levittää maailmassa, siksi Jumala monesti pitää täällä uskovaista, joka haluaisi jo päästä taivaan kotiin. Jokaisella hetkellä, mitä täällä ajassa vietämme, on tarkoitus. Jokaisella ihmisellä ja jokaisella elämällä on tarkoitus. Olemme jokainen kutsun kohteina, uskovaiset, Jumalan lapset, ovat samalla kutsun välittäjiä. Maallisen elämän tarkoitus on siis valmistaa meitä tulevaan, iankaikkiseen elämään. Tämä elämämme on armon aikaa, joka tulisi käyttää Jumalan kunniaksi. Jumalan lapset välittävät kutsua elämällään ja esimerkillään, mutta myös puheillaan, äänellisenä kutsuna. Niin on, vaikka tunnemme heikkoutta ja huonoutta jopa niin, että saatamme langeta synteihin, joihin turmeltunut osamme vetää. Emme voi vastustaa syntiä omilla voimillamme, mutta armoevankeliumissa meille annetaan Jumalan voima, joka sittenkin on pahuuden voimia väkevämpi. Ne kaksi osaa, kaksi voimaa käyvät meissä jatkuvasti taistelua, siksi iloitsemme ja saamme iloita jokaisesta hetkestä, jolloin Jumalan voima on saanut lannistetuksi pahuuden voiman edes hetkeksi hiljaiseksi.
Mutta tarkoitus on elämällämme myös maallisessa mielessä, arkisissa askareissa elämässä, vaikka senkin tulisi palvella tärkeintä tarkoitusta. Meidän on tehtävä työtä, että olisi maallinen elämä tulevina vuosina nykyistä parempi myös muilla kuin itsellämme. Elämä saattaa tuntua tarkoituksettomalta hänelle, joka tekee kaiken vain itseään varten. Niin ei tarvitse asian olla, tehtäviä riittää jokaiselle. Isänmaa odottaa palveluksia, samoin monet lähimmäiset, samoin monet hyödylliset yhteisöt ja yhdistykset. Moni uskovainen saa sisältöä elämäänsä Jumalan valtakunnan tehtävissä, ei raskaana velvoitteena vaan hyvällä mielellä, vapain ja iloisin mielin palvellen.

Vanha kirje Aaroni Sankalalta

Kes 6. 2008 taavetti

Löysin kirjeen vanhasta Lasten Siionista vuodelta 1962, mutta itse kirje on vielä vanhempi, tästä hetkestä katsoen noin sadan vuoden takaa. Kiinnostuin tallentamaan kirjeen myös blogini sivuna, että siitä olisi iloa nykyisillekin internet ajan ihmisille. Kirjeen esittelyn on kirjoittanut lehden silloinen toimittaja Lenna A Pellikka.

————————-

Vanha ja kallis kirje

Lasten SIIONI 1962

Julkaisemme ohessa vanhan Aaroni Sankala-sedän kirjeen. Hän on ollut kristillisyyden saarnamiehiä vuosisadan vaihteen aikoihin. Hänen suuri rakkautensa oivat lapset, joita hän ei koskaan unohtanut puhutella saarnoissaan eikä kanssapuhe heidän kanssaan supistunut vain tervehtimiseen.  Oheisen kirjeen hän on kirjoittanut rakkaaseen Naatuksen kotiin Alavieskaan. Setä oli kotoisin Kemin seuduilta. Kirje on juuri siinä muodossa, jossa hän on sen kirjoittanut. Tuo murre on niin kovin tuttu ja rakas toimittajajasedällekin.

Toimittajasetä

______________________________

Kemi Syyskuun 27 p 1908

Esteri Hoooooi ja Elsa ja Martta

Hooooooii!

Nyd minä alen täälä. Tulkaapa nyt tervehtän, kuka teistä ensin syliin kerkiää? tuli niin ikävä, että piti asiasta tehen lähtiä teitä kattomaan; vieläkö te elättä ja olettako vielä uskomasa, Tulkaa nyt likemäs, älkää ny ujostelko, Olettako te koonneet Puoloja. Tuokaapa nyt, minullekki kouralinen puoloja, että saattaisin teile sanua etes terveisiäkään Kemin pikkuristityiltä. Täälä ovat seurat juuri meidän krannisa, Täalä on Kalle Helistö Kemijärveltä. Se on menosa Ylivieskaan isoin kokouksiin. No tule sinä Elsa eli Martta syliin, koska Esteri ei viitti tulla taitaa se olla mulle puoloja noutamassa. Jätämä nyt kaikki tähän, Ja käskekää kaikki Pikkukristityt ja lähemä tuone poikki kartanon leipomatupaan eli vinttikamariin. Pidäme sielä pikkuseurat; ennenkuin raskin teidät jättää, Minä en jouta kauvon olemaan enkä viitti nuijen täytten ihmisten kuulten ruveta puhumaan.

No nythän me olemaki täälä leipomatuvasa, Jokos täälä nyt on kaikki pikkurakkaat, 0lema nyt kerran oikein vapaat ja uskoma kaikki synnit anteeksi, veisaama ja laulama virvotukseksi köyhäle sielulema ja Jumalan kunniakasi ja Iesukselle kiitokseksi. Ja kuin minä nyt pääsisin irti järjestäni ja väärästä kunniasta, että saattasin teile lapsile puhua niin kuin lapsi ja taluttaa teitä sitä punasta tietä, jonka on se suuri lasten rakastaja omala verellään punaseksi merkiny, että tulisima tuntemaan sen rakkauden, joka vapisten maahan lankesi ja pyhät kasvonsa maata vasten painoi ja, huusi isän tykö. Ja kuin hän nousi ja tuli opetuslasten tykö, niin joka hikireikä verta itki. Metkö olima hänen sydämellän niin rakkaita ja kalliita, että hän itte meidän edestämme meni kärsimään meidän; synteime rangaistusta. Niin oli kuuma rakkaus Iesuksen sydämessä, että veri haki tien hikireikäin kautta. Ja vaikka nyt olis ihmiselä niin paljon syntiä kuin hikireikiä, niin se veri, joka Iesuksen viattomasta ruumiista on vuotanu, on kaikki synnit pois pessy kaikilta uskovaisilta, Iesus kärsi meidän etestämme syntirangaistuksen ja makso meidän edestämme syntivelan sillon, koska hän verisenä ja alastoma riippu taivaan ja maan välilä kolmesa rautanaulasa suuresa hätäsä ja surkiasa sielun tuskasa. Ja veri vuotaa joka paikasta punasena ja lämpymänä. Uskoma nytki pikkurakkat, tälläki hetkelä niinku ennenki kaikki synnit, viat ja heikkoudet anteeksi. Tässä veressä minäki olen ahkerainu uskua ja tällä paikala valvua, josa Iesuksen veri vuotaa rakkautesta punasena ja lämpymänä. Joka koko luotua luontua liikutti, aurinko pimeni, maa järisi, kalliot halkesit, haudat aukenit ja pyhäin ruumiit nousit ylös hautoistansa. Täältä veren keskeltä kuulu ääni: se on täytetty. Verisiltä huulilta kuulu myös ääni: tänä pänä pitää sinun oleman minun kansani paratiisisa. Rakas Iesus, putota meidänki sydämiime yksikään nuita punasia ja lämpymiä hunajan pisaroita, että meidänki kuiva sydämemme tulis tuoreemmaksi. Tuntuu minulaki, lapsirakkaat, tälläki hetkelä niin kuivalta ja kovalta tuo oma sydän, mutta Iesuksen sydänpä palaa rakkaudesta ja vuotaa kastetta punasta ja valkiaa verta ja vettä, Tätä kastetta halajaa minun sieluni ja januaa niinku Taavitinki, Tällä kasteela kuin kastuu sydän, niin nousevan aurinkon säteet lämmittävät, että alkaa sydän palamaan ja tulema Iesuksen tuntemaan leivän murtamisesta, Emauksen opetuslapsetki tunsit Iesuksen, kuin Iesus taitti leipää. Rakas Iesus, taita meillekki pikku muru, että meiläki tulisit keviät jalat, kuin Emauksen poikasila, että yölä juoksevat Ierusalemiin isompiin seuroin. Sielä oli enempi seuraväkiä kuin Emauksesa. Rakas Iesus, ole meiläki matkakumpanina, niinku näilä Emauksenki poikasila ja selitä meilekki raamatuita, että meidänki kylmä sydän lämpenis ja alkas palamaan, Tervehtä meitäki sinun sotala voitetula rauhalas, joka olet kunnialisen voiton saanu, vaikka kaikki veres: olet vuotattanu, Herra Iesus on ollu kuolemalle myrkky, helvetile surma ja hukuttanu perkeleen; jolla kuoleman valta oli. Onhan meilä, pikkurakkaat, syy uskua Jumala isäksi }a Iesus veljeksi, koska sitä ei kuolema jakanu. Mutta Iesus nousi ylös kuoleman ja helvetin voittajana. Ja jos täälä meidän pikku seuroissa on joku isompi kristitty, minä kuin en erota, niin minä sanon niile vain yhen sanan. Kastelkaa näitä nuoria ja pieniä kasvia sillä punasela kasteela, joka vuoti siittä pilvestä, joka Kolkatala riippu kolmesa rautanaulasa. Sillä nämät ovat niitä ruusunkukkia, joita Herra on istuttanu peltoonsa teile ja peltomiehile iloksi. Sillä nämät kukät on tehneet minunki matkani hupaseksi ja iloseksi, joka kohta pääsen pois. Hyvästi, Jumalan rauhaa. Sano terveisiä isäle ja äitile ja siskoiles ja veljeles.

Esteri Hoooi. Hyvästi. Pitää joutua kotia, että kerkiää vielä Ylivieskaan. Aaroni Sankala

Muistoja suviseuramatkalta Ruotsiin

Tou 22. 2010 taavetti

Ensimmäisestä usean päivän kestäneestä ulkomaan matkastani riittäisi aineksia useaankin kirjoitukseen, saa sitten nähdä, mitä saan aikaiseksi. Aluksi yritän yleistä silmäystä tai esittelyä, kuinka vain haluaa nimittää.
Innostus vuosia haaveillulle matkalle syttyi talvella, kun olin julkaissut vanhasta Päivämiehestä skannaamani jutun Pehr Brandellista, eräästä ennen Laestadiusta vaikuttaneesta kristillisyytemme papista Ruotsin alueella. Eräs ystäväni kiitti siitä ja kertoi käyttävänsä sen tietoja, kun on lupautunut esittelemään matkan varrella Ruotsin, ja erityisesti kristillisyytemme historiaa. Innostuin asiasta, ja saatuani selville liikennöitsijän, sovittuani vaimoni kanssa lähdöstä, ilmoitin meidät mukaan matkalle. Vaikka myöhemmin saimme kutsun samaan aikaan pidettäviin kummipojan häihin, päätimme lähteä matkalle.

Lähtö Paavolasta oli ilmoitettu alkavaksi keskiviikkona 12.5.  Niinpä ajelimme edellisenä tiistaina vaimoni veljen luokse Luohualle, josta mainittu veli kyyditsi vaimonsa ja meidät varhain keskiviikkona Paavolan
Rauhanyhdistyksen pihaan, jossa oli matkan alkaminen ilmoitettu. Aamun aikana köryyttelimme nelostielle ja sitä myöten Tornioon, jossa ylitimme rajan. Matkan varrelta kertyi lisää väkeä sieltä täältä. Oulun Rauhanyhdistyksen pihasta suunnilleen puolet siitä 29 hengen ryhmästä, joka lopulta oli matkaan selviytynyt.
Tornioon asti meitä kuljetti mies, joka palasi siitä kotiinsa, tällä järjestelyllä välttyi vakituinen kuljettajamme laittoman pitkältä päivän ajolta. Sen jälkeen hän saattoikin kuljettaa meitä koko ajan, pakolliset tauot ajon välissä olivat meidän jaloittelu- kahvi- ja ruokataukojamme. Pienen Ruotsin ajon jälkeen nousi autoon opas, joka esitteli seutuja varsin asiantuntevasti. Kiintoisaa oli seurata sitä, valitettavasti asiat ovat niin piilossa päässäni, etten saa niitä tähän kaivetuksi. Ensimmäinen matkapäivä päättyi Åseleen, jossa yövyimme.
Illan aikana kävimme pieninä ryhminä tutustumassa Åselen kirkkoon ja muutamiin muihin nähtävyyksiin. Kirkko on samalla paikalla, missä Lars Levi Laestadius saarnasi tarkastusmatkallaan pastoraalitutkintonsa jälkeen, ja jossa hän kohtasi Lapin Mariaksi mainitun naisen, jossa tapaamisessa hän muisteli saaneensa elävän uskon. Silloista kirkkoa ei ole enää, mutta samalle mäelle on rakennettu uusi, suuri ja kaunis kirkko.Napsin siitä ja sen ympäristöstä kuvia, joista osa on tarkoitus lisätä aikanaan tämän blogin sivuille tai muuhun sopivaan yhteyteen. Kokeilen tähän linkkiä kyseisen alueen karttaan: http://maps.google.fi/maps?hl=fi&tab=wl
Torstaina aamupalan jälkeen suuntasimme taipaleelle, ystävällinen hotellin pitäjä tuli meitä pihamaalle saattamaan. Hyvät vuoteet ja mainiot ateriat muistoinamme suuntasimme kohti Borlängeä, jossa tulisimme yöpymään seuraavat neljä yötä. Suorinta tietä emme sentään ajaneet, vaan käännyimme kohti länttä ja tuntureita. Ruotsissa poronhoitoalueet ja eri Lapin maakunnat ulottuvat meikäläisittäin ajatellen hämmästyttävän etelään. Näimme mahtavia tuntureita ja porojakin tiellä ja tien varsilla.
Ruotsin suurin koskijaksi Ongermajoen yläjuoksulla oli mahtavaa katseltavaa, mahtavaa oli sen pauhukin ja jotenkin vaarallista kävely veden silottamilla, koloisilla kallioilla. Useita kuvia niistä nappailin, toivottavasti ne edes hiukan välittävät tunnelmaa sieltä, kunhan saan ne julkaistavaan kuntoon. Lisään taas linkin Googlen karttaan, vaikka linkit toimivat tässä vain, jos kopioit sen ensin tekstistä ja sitten liität selaimesi osoiteriville.
http://maps.google.fi/

Lähestyimme Borlängeä, kiersimme Silljanjärven, poikkesimme suviseurapaikalla, jossa söimme iltapalan. Yöksi löytyi matkustajakoti Borlängestä, noin 20 km päästä. Siellä yövyimme neljä seuraavaa yötä.
Perjantain aamupäivään sijoittui retki Taalainmaan karjamajoille. Sieltäkin kuvat kertonevat enemmän kuin sanat. Vanhaan aikaan oli karja ajettu sinne suurten mäkien maastoon, jopa kymmenien kilometrien päästä laaksoista. Kotiin jäi vain sen verran väkeä, kuin oli tarpeen välttämättömien päivittäisten töiden tekemiseen, tai jotka eivät kuntonsa vuoksi kyenneet kymmenien kilometrien taipaleelle. Naiset, lapset ja miehet menivät tavallisesti perhe- ja kyläkunnittain. Kun oli sovittu ja kuulutettu lähtöpäivä, kaikki olivat valmiina taipaleelle samaan aikaan. Erityisesti nuoret ja ensi kertaa mukaan pääsevät lapset olivat innoissaan. Itsekin aikanaan lehmiä kuljettaneena, saatan sentään jotenkin kuvitella matkan iloa, mutta erityisesti sen vaikeuksia.
Alkukesän kaikki matkanneet viettivät majoilla, naiset hoitivat eläimiä, valmistivat maidosta erilaisia tuotteita, mutta myös tekivät erilaisia käsitöitä silloin, kun muuta tekemistä ei ollut. Askarteluun jäikin aikaa melkoisesti. Lapset ja nuoret paimensivat eläimiä, sekä kykynsä mukaan opettelivat aikuisten töitä. Iltaisin, mutta erityisesti sunnuntaisin, saattoivat nuoret vierailla toistensa luona alueen naapurikylissä.
Kun laaksosta tuotu ruoka alkoi käydä vähiin, lähestyi myös heinänkorjuun aika laaksoissa. Miehet lähtivät heinän tekoon laaksojen niityille, heinän korjuun jälkeen he palasivat majoille, vieden sinne eväitä kodeistaan. Toinen vastaava aika palata laaksoon oli viljan korjuun koittaessa. Lopullisesti laaksoihin palattiin syksyllä ennen talven tuloa, silloinkin perhe- ja kyläkunnittain.

Taalainmaalle on mennyt aikanaan paljon väkeä Suomesta, eräillä silloisilla asutusalueilla on Savon murre ollut vallitsevana. Oppaamme kertoi tarinan eräästä nuoresta miehestä, joka oli lapsuudestaan asti haaveillut Ruotsiin muutosta. Kun vanhemmat eivät pyyntöön suostuneet, poika päätti lähteä sinne aikuisena. Avioliiton solmittuaan hän toteutti haaveensa, jätti nuoren vaimonsa Suomeen, antoi tälle ohjeeksi lähteä vuoden kuluttua miestään etsimään. Vuoden aikana mies arveli saavansa asunnon rakennetuksi ja sen verran peltoa, että elanto olisi turvattu. Koska yhteyksiä ei silloin ollut, eikä posti kulkenut, he sopivat merkistä, jolla vaimo ilmaisisi tulleensa paikalle. Sovittiin merkkisoitto, jonka vaimo töräyttäisi tuohitorvella sopivissa paikoissa.
Seuraavana keväänä vaimo alkoi taluttaa lehmäänsä, antoi sen syödä tien varsilta ja lypsi maidon. Yösija löytyi, milloin tien varren taloista, milloin muualta sopivista paikoista. Kävely Tornioon ja sieltä meren toista puolta etelään kesti kauan, saapui syksy. Talven ajaksi vaimo sai lehmänsä jonkin talon navettaan, auttoi itse talon töissä ja sai niin lämmitetyn yösijan. Kevään tultua hän jatkoi kulkuaan, alkoi kysellä, minne olisi suomalaisia muuttanut. Päästyään suomalaisalueelle, hän jokaisella suuremmalla mäellä otti torvensa ja töräytteli sovitun merkkisoiton. Ennen syksyä mies sitten kuulikin vaimonsa merkkisoiton ja etsinnän jälkeen löysi hänet ja lehmän.

Opas kertoi tarinaa taustaksi sävelmälle: Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Kuuntelin sen kohdan heikosti, niin en uskalla varmaksi sanoa, onko virren sävel juuri se, jota kuulemme soitettavan silloin tällöin. Kansansävelmänä se on kuitenkin Taalainmaalta muistiin merkitty.
Pisteaitaa oli majojen ympärillä runsaasti. Vaikka kyseessä ei ole museoalue, haluavat omistajat perinnettä kunnioittaen pitää huolta vanhoista rakenteista. Karjaa siellä ei enää kuljeteta, korkeintaan maiseman puhdistukseen vuohia tai lampaita. Pisteaita tunnetaan siellä pystyaidan nimellä, mutta rakenne näytti hyvin tutulta. Joitakin vihjeitä sain omiinkin aitaharrastuksiini.

Muinais- Päijänteestä

Tou 27. 2008 taavetti

Otanpa tänne talteen sen, mitä kirjoitin eräälle keskustelusivulle otsikossa mainitusta aiheesta. Myöhemmin saatan täydentää kirjoittamaani tänne.
Oman kotisivuni katsojia tutkiessani löysin Googlen kautta tänne ja tähän aiheeseen. Koska asun lähellä Muinais-Päijänteen pohjoisrantaa ja olen syntynyt vielä lähempänä pohjoista laskujokea, aihe kiinnostaa ja se kiinnostus pani rekisteröitymään ja vastaamaan tähän. Luin keskustelun läpi ja rekisteröidyin päästäkseni kertomaan omia ajatuksiani. En ota suoraa kantaa meteoriittien mahdollisuuteen, mutta jos se on totta, sen pitäisi näkyä tiettyinä sulan kiven muodostumina ainakin alueen laidoilla.

Jatkan 29.3.2009
Edessäni on leike Keskisuomalainen nimisestä lehdestä. Leike on päivätty 14.6.1987 ja siinä kerrotaan Fil.lis.  Olli Juhani Ristaniemen väitöskirjasta. Kirjoitan tähän muutamia tietoja artikkelista, jotka pohjautuvat väitöskirjan tietoihin.
Tutkimuksessa on tarkasteltu muinaisen Itämeren ja Päijänteen veden pinnan muutoksia Keski-Suomessa viimeisen jääkauden jälkeen. Tutkimusmenetelminä ovat olleet muinaisrantamittaukset ja radiohiiliajoitukset, sekä siitepöly- ja piilevä -analyysit.
Useiden Keski-Suomen harjujen ja mäkien rinteillä tavataan kolme muinaisrantavyöhykettä. Nämä vyöhykkeet edustavat korkeinta rantaa, Ancylus rajaa ja Muinais-Päijännettä. Ne ovat erinomaisesti kehittyneitä ja usein vallitsevia maisemaelementtejä. Näitä rantatasoja ovat mm. deltat, törmät, huuhtoutumisrajat ja kivivyöt. Muinaisrannat ovat syntyneet, kun veden pinta on pysynyt jonkin aikaa samalla tasolla. Korkeimman rannan havaintojen perusteella on seurattu jään reunan vetäytymistä Keski-Suomesta noin 10000 -9400 vuotta sitten.
Korkein ranta on nimensä mukaisesti ylinnä, se on syntynyt heti jäätikön reunan vetäydyttyä. Nykyisen Päijänteen alueella ja siitä pohjoiseen oli Jämsän -Laukaan jäätikkölahti. Ancalysjärven tasolla vesi oli noin 9400 -8000 vuotta sitten. Sen jälkeen veden pinta aleni nopeasti, kunnes alkoi kohota uudelleen Keiteleen ja Päijänteen alueilla noin 8900 vuotta sitten ja niitä pohjoisempana Koliman piirissä noin 8300 vuotta sitten. Se johtui siitä, että maan kohoaminen on nopeampaa Keski-Suomen pohjoisosissa kuin etelämpänä. Vesi pakkaantui siitä syystä etelään, kunnes Heinolan harju murtui noin 6000 vuotta sitten.
Ennen sitä olivat Muinais-Päijänne ja samankaltainen Muinais-Saimaa muutaman sadan vuoden samalla tasolla, ja niiden vedet virtasivat myöhemmin Kotajoeksi nimettyä uomaa pitkin Pohjanlahden suuntaan. Uoman´suunta noudattelee nykyisiä Kotaojan, Hinkuanjoen ja Kalajoen suuntaa. Tiettävästi myös nykyisen Lohijoen kautta on ollut purkautumistie, siellä on vieläkin nähtävissä joen eri korkuisia entisiä rantoja. Nykyinen Lohijoki on vain pieni liru suuremman uoman syvimmässä osassa.
Muinais-Saimaan ja Muinais-Päijänteen ollessa yhtenä järvenä, olisi veneellä päässyt Heinolan seudulta Pihtiputaalle ja täältä edelleen Pielaveden kautta Lappeenrannan seuduille. Kärnänkoski viitasaarella on kokenut veden virtauksen milloin etelään, kohta pohjoiseen ja nykyisin taas etelään.
……………………………………………………………..
Mitä tulee korkeisiin maastokohtiin, on ehdottomasti eroteltavaa selvät kivimuodostelmat, kuten kalliot ja vuoret, jotka ovat todella vanhaa ainesta. Ne ovat joko vulkaanista, tai merien pohjissa kivettynyttä ainesta, joka on maan mullistuksissa noussut korkeuksiin ja sen jälkeen aikojen saatossa rapautunut. Saattaa olla muitakin kallioiden muodostumisen mekanismeja, mutta ohitettakoon ne tässä yhteydessä.
Vanhoja ovat enimmät hiekkaharjutkin, mutta ehdottomasti paljon nuorempia, kuin uusimmatkaan vuoret ja kalliot. Kumma kyllä matalimmat kalliot taitavat olla vanhinta ainesta, ne ovat vain ehtineet rapautua mataliksi.
Alussa mainitussa keskustelussa on tyystin jäänyt sivuun yksi ilmiö, joka tukee jääkausiteoriaa. Sama ilmiö selittää myös Muinais-Päijänteen, Muinais-Saimaan ja monien muiden järvien ja merien vaihtelut. Ilmiö on vieläkin jatkuva maan kohoaminen, kohoaminen siten, että länsirannikolla kohoaa nopeammin, kuin täällä keskisessä Suomessa, kun taas etelässä kohoaa vielä hitaammin. Eri aikaiset maan kohoamisen  vaiheet ovat aiheuttaneet vedenpinnan vaihteluita siellä ja täällä. Kävisi kovin pitkäksi tähän muistella kaikkia tiedossa olevia vaiheita, mutta jossakin vaiheessa Viitasaaren Kärnän seudulla on ollut melkoinen koskivirtaus etelästä pohjoiseen, siis eri suuntaan kuin nykyisin. Välillä se on ollut selkeänä järvenä, josta vain korkeimmat maaston huiput ovat näkyneet pinnalle. Nykyinen Suomenselän kivivoittoinen harjanne on muodostanut lujan esteen altaan länsi ja pohjoisrannoilla. Alavin kohta oli Pihtiputaan ja Haapajärven välissä, josta oletettu uoma laski nykyisen Kalajoen suuntaa Pohjanlahteen. Haapajärven- Suolahden rautatien linjaus on ohjautunut uoman syvimmän kohdan kautta. Maaston korkeuskäyrien ja muinaisrantojen perusteella olen arvioinut, että lasku-uoma on saattanut olla useita (1,5- 3) kilometriä leveä, kaiken lisäksi siinä on nykyisellään melkoisesti laskuakin, niin on saattanut olla kaikkien aikojen suurin koski maassamme.

Kun maa kohosi täällä pohjoispäässä nopeammin kuin etelässä, lopulta paine nousi Kalkkisten seudulla niin valtavaksi, että harjanne siellä murtui. Tekisi mieli käydä katsomassa, onko Kalkkisissa harjanne kuinka kovaa. Jos se on hiekkaa tai muuta pehmeää maata, nopea murtuminen on hyvin selitettävissä, jos se on kalliota, on täytynyt löytyä sopivia onkaloita tai pehmeitä kohtia veden virrata. Kun murtuma on kerran syntynyt, sen jälkeen veden paine on pitänyt huolen jatkosta. Olisi kiinnostavaa nähdä syöksy kauempaa, mutta ei olisi mitenkään huvittavaa olla itse veden vuolaassa virrassa hukkumassa.

Siirtourakka

Entisen blogini palvelu lopettaa, siksi avasin tänne uuden blogin, tämän Pajan eteinen. Sillä nimellä oli blogini bloggerissa, saman nimen halusin tänne bloggeriinkin.Oli melkoinen urakka siirtää viestit yksitellen blogituksesta bloggeriin, mutta kohta se on tehty. Tarkistan vielä, onko välistä jäänyt jotakin tärkeää siirtämättä ja harkinnan mukaan siirrän nekin. Aivan yhtä monta ei tullut tänne bloggeriin kuin oli blgituksessa. Muutamia saman aiheen viestejä olen yhdistänyt, ehkä jotain olen jättänyt pois, mutta katson kohta, miten niiden kanssa menettelen,

Blogituksen softa alkoi keskiviikon iltana epäillä minua robotiksi, kun olin yhden päivän aikana julkaissut kymmmeniä päivityksiä. Tänä aamuna ilmeni salasanaongelmaa, kun softa pyrki sähköpostiin eikä suoostunut avaamaan tätä bloggerin päivitystä ja editoria. Palautuksella ja salasanan vaihdolla selvisin siitäkin ja olen ehkä pari tuntia siirrellyt viestejä. Minulla on samaan aikaan avoinna kaksi välilehteä, kopioin toisesta tekstin ja liitän sen sitten tänne bloggeriin. Joitakin säätöjä ja tarkistuksia olen tehnyt samalla.

 Nyt olisi vielä jäljellä staattisten sivujen siirtäminen ja varsinaisten kotisivujen uuden paikan etsintä, ku niidenkin palvelu loppuu. Samaan palvelun loppumiseen liittyy myös kolmen seuraamani foorumin loppu ja siirto uuteen osoitteeseen. Onneksi minun ei tarvitse niissä ahkeroida, enhän osaisikaan.

Kello

Lok 2. 2013 - taavetti

Lapsuuden kodissani oli ainakin kaksi kelloa, ehkä kolme, mutta ei enempiä. Isällä oli Mora merkkinen taskukello, jonka isä kertoi valinneensa käyntiäänen perusteella. Kelloseppä oli kertonut, että siinä on Leijona kellon vanhempi koneisto. Kun leijonaan oli suunniteltu uusi koneisto, myytiin jäljelle jääneet vanhat koneistot eri nimellä, silloin siis Mora nimisinä.
Meillä oli myös herätyskello, joka pirinällään herätti äidin navettatöihin ja isän lähtemään mille savotalle milloinkin. Kolmas kellomme saattoi olla äidin rannekello, vaikka aivan varmana en muista, oliko äidillä kelloa. Eläessään isä ehti hankkia käkikellon, joka ei oppinut kukkumaan oikealla tavalla. Joku vika oli koneistossa, se kun ilmoitti puolet ja täydet tunnit klonk-kuu, klonk-kuu äänillä.
Elin isän viimeistä yötä kortteeritalon uunin päällä, laskimme yöllä kellon lyöntejä, joiden loputtua totesin, että se on kaksitoista. Isä vastasi niin olevan, ilman sitä keskustelua emme tietäisi isän kuolinvuorokautta, että se oli 12.12.1957.

Ihmettelen nykyihmisten herkkää unta, kun heidän vuokseen pitää seinäkellotkin pysäyttää, etteivät ne herätä heitä yöllä. Ennen seinäkellon lyönnit kertoivat pimeässä nukkuvalle ajan kulun, kauanko on yötä kulunut. Aina ei kellon lyönteihin herännyt, mutta jos heräsi, olipa mukava nukahtaa kohta uudelleen, kun tiesi olevan vielä aikaa työhön lähtöön.

Kyläkirjoista

Syy 10. 2013 - taavetti

Lauantaina 7.9.2013 olin mukana naapurikylässä, Pyhäjärven Hiidenkylässä kyläkirjan julkistamisen juhlassa. Pyhäjärvellä on jo muutamilla kylillä kyläkirjat, joita on koottu kylien ihmisten muistelmista, yksityisistä kokoelmista ja virallisista arkistoista kootuista papereista ja muistitiedoista. Siellä juhlassa tuli mieleeni, ettei ainakaan Muurasjärvellä ole omaa kyläkirjaa. Pitäisi olla, materiaalia on monilla ullakoilla, sitä on monen kylällä asuvan ja muualle muuttaneen mielen sopukoissa. Paljon vanhaa tietoa on kadonnut, onneksi ei sentään kaikkea. Jäljellä oleva materiaali pitäisi koota, muokata, tiivistää ja muokata. Suomen vuoden kylä valintaan sitä ei ehditä tehdä, mutta pelkkä toteutuksen aloittaminen saattaisi olla eduksi.
Joskus on kyläkirjan ajatus esitetty, Juhani Krook sen aikanaan ehdotti pitäessään kylällä Luonto- ja kotiseutupiiriä kansalaisopiston opintopiirinä. Ehdotuksen jälkeen piiri kutistui ja loppui, sitä pidän vahinkona. Uusi alku saadaan, jos jokainen syksyn pimeisiin tyhjentää ja lajittelee ullakoidensa ja komeroidensa vanhat materiaalit. Sellaista on Muurasjärvellä ennenkin tehty, ainakin hautausmaan historiaa pelasti Liisa Tiitinen aikanaan. Liisa ei sellaiseen enää pysty, mutta löytyykö Muurasjärveltä muita ahkeria liisoja ja lasseja, jotka jatkaisivat Liisan pelastustyötä. Minkä useampi toimeen tarttuu, sen varmemmin ja nopeammin syntyy tulosta.

Viskimestä leikkuupuimureihin

Elo 17. 2013 - taavetti

Viskin on ainakin monessa riihessä ollut lapio tai suuri kauha, jolla heitetään eli viskataan jyviä. Kun kuivatut ruislyhteet pudotetaan riihen parsilta, ensin lyödään tähkäpäätä seinään. Niin irtoavat suurimmat jyvät, joista otetaan siemenet uutta kylvöä varten. Rapauksen jälkeen lyhteet asetellaan riihen lattialle kahtaalle päin, tähkäpäät päällekkäin. Tähkiä hakataan varstoilla, niin irtoavat jyvät tähkistä, irtoaminen varmistetaan puistelemalla olkia. Sen jälkeen tuli viskimen vuoro, jyviä heitetään viskimellä, jolloin suuret jyvät lentävät kauas, kevyet jäävät välille ja akanat putoavat lähimmäksi. Siitä jyviä on helppo koota säkkeihin niiden painon mukaisesti ja akanat siirtää erilleen muuhun käyttöön.

Aihe esiintyy ainakin yhdessä Siionin laulussa: Suo että jyvät painavat, oisimme viskimeesi. Laulun kuva on otettu juuri Olavin lainaamasta Matteuksen katkelmasta. Viskuukoneet jättivät viskimet museoihin, puimakoneet siirsivät museoihin viskuukoneetkin ja nyttemmin jäivät puimakoneet eli ryskyt joutilaiksi, kun leikkuupuimurit tekevät korjuutyön.

Naapurin muisto sodan ajalta

Elo 11. 2013 - taavetti

Sotavangit olivat valittaneet, etteivät saa kunnon leipää. Lupasivat leipoa malliksi, jos löytyisi kunnon uuni. Kylän emännät lupasivat ja etsittiin Muurasjärven suurin uuni. Miehet lämmittivät sitä koko päivän, leipien noustua miehet vesittivät uunin, panivat leivät paistumaan ja lopuksi muurasivat uunin suun tiilillä ja laastilla. Yön jälkeen tiilet purettiin, ja tapauksen kertonut emäntä sanoi leipien olleen todella hyviä.
Sain vuosia sitten Kohtalajarve leivakombinat leipää, sen oletin saman kaltaiseksi ja olihan se todella hyvää. Kokeilkaa jos saatte tilaisuuden.

Moni luottovanki teki töitä eri taloissa, vaikka olivat vankeja, kulkivat melko vapaasti kylällämme. Itse en niitä muista, olin 2 tai 3 vuoden ikäinen ja asuin Pyhäjärvellä vielä silloin.
Uunin vesittäminen on sellaista, että heittivät vettä kuumaan uuniin, siitä sen talon emäntä säikähti, että nyt pilaavat heidän hyvän uuninsa. Siellä kuumassa höyryssä muurauksen takana leivät paistuivat yön aikana. Muistan lapsuudessa syöneeni mieluusti leivän kuoret, se Leivakombinatin leipä oli läpeensä sellaista kuin kotileipämme kuori. Vesihöyry uunissa hautoi paistuvia leipiä ja esti niiden palamisen.

Pisteaitaa ja riihenpuintia

Elo 10. 2013 - taavetti

http://www.luontoon.fi/Ajankohtaista/tapahtumat/Sivut/konkareitatelkkamakeen.aspx#.UgWRNeQWuss.facebook
Kiinnostaisi käydä kokeilemassa vanhoilla päivillään. Pisteaitoja olen tehnyt jonnii verran, tuskin kaavilainen aita paljoa poikkeaa pihtiputaalaisesta tai pyhäjärveläisestä, joilla malleilla olen aitaa rakennellut. Riihen puinnista on yhden puintipäivän kokemus isän kanssa, sitäkin sietäisi verestää.

Testi palvelimen toiminnasta

Elo 4. 2013 - taavetti

Tukifoorumille on viime aikoina tullut toistuvia valituksia yhden, siis vain yhden blogin toimimattomuudesta. Ja toden totta, tänä aamuna en sitä blogia saanut auki, vaikka useimmin se on auennut ongelmitta. Kyseisessä blogissa on tosin paljon sisältöä, myös muilta sivuilta linkitettyä sisältöä, mukana kuviakin. Syytä kyseisen blogin huonoon toimintaan en tiedä, vaikka epäilyksiä siitä minulla on. Kirjoitin niistä tukifoorumin viestiketjuun eilen ja toissa päivänä. Nyt päätin kokeilla omaa blogiani, tämä on auennut yleensä hyvin, niin aukeni nytkin. Päätin kokeilla myös uuden merkinnän kirjoittamista, kokeilumielessä, mutta myös siksi, etten ole muutakaan aikoihin kirjoittanut tähän, niin tuleepa taas yksi päivitys lisää. Liitän loppuun kaksi tukifoorumilla kirjoittamaani vastausta, tuleepahan sekin mahdollisuus testatuksi.

“Ainakin tuo suurempi lukijoiden määrä 10 000 pystyy tukkimaan siirtokaistat. Mainostuloista en tiedä, se riippuu aivan siitä, klikkaavatko kävijät mainoksia vai estävätkö niiden näkymisen itselleen. Jos estävät, mainostuloja ei heidän osaltaan tule lainkaan vaikka lukemaan hekin pystyvät ja ahtaita paikkoja tukkimaan.
Olen melkein varma että molempia liikkuu blogissasi, sekä mainoksia avaavia että niitä estäviä. Kovin paljolta tuo kymmenentuhatta kävijää vaikuttaa, toki se on mahdollista. Jos tieto perustuu esimerkiksi Google Analyticks laskentaan, pidän sitä kohtuullisen luotettavana. Täytyypä joskus katsoa, näkyykö sinulla muita laskureita, vielä en ole kiinnittänyt sellaisiin huomiotani. Analyticks taas toimii taustalla ilman että lukija sitä huomaakaan.
Liikenteen solmukohdilla tarkoitan kohtia, joissa eri suuntien liikenne risteää toiseen suuntaan kulkevan liikenteen kanssa tai siirtyy tieltä toiselle. Internet liikenteessä sellaisia ovat ainakin operaattoreiden tukiasemat ja palvelimet, jotka ohjaavat dataa eri suuntiin. Jos dataa tulee nopeammin kuin asema pystyy välittämään, syntyy tukos eikä kaikki data pääse siitä läpi. Samoin käy jos ahtaaseen väylään syötetään enemmän dataa kuin väylään mahtuu, eli osa ohjautuu muualle tai ei pääse läpi. Sitä voi havainnollistaa vaikka putkella johon kaadetaan vettä sangolla, osa valuu putken sivuun. Sivuun menoa voi vähentää suppilolla, mutta sekään ei sitä tyystin estä. Jos kaataa enemmän kuin putki vetää, osa vedestä menee hukkaan.
Näissä internet asioissa tilanne on saman kaltainen, vaikka operaattorit tavan takaa tarjoavat nopeampia yhteyksiä, eivät nopeudet tahdo nousta luvattuja määriä, sillä läpi pyrkivä data nousee sekin jatkuvasti. Erikoisesti suuret valokuvat ja elokuvat vaativat tilaa kulkevat ne mihin suuntaan tahansa. Samalla ne hidastavat muutakin samoja reittejä kulkevaa internet liikennettä. Siksi monet sivustot rajoittavat kuvien kokoa, että mahdollisimman moni pääsisi niitä katsomaan.
Katsoin vertailun vuoksi omaa blogiani, se aukeni sekunnissa, mutta eipä siellä olekaan paljoa lukemista. Jotakin sentään on, mutta sen vähän lataamiseen ei paljoa aikaa mene.”