Antin kirjoitus jo taannoin, sai vielä palaamaan kyseiseen paikkaan, tuolta Muurasjärven rajamailla.
Oikealta nimeltäänhän järvi tunnetaan isona Ollouven järvenä,
joka aina on ollut itseni kalastuspaikkana,niin kauan kuin
Haapajärvellä olen ollut. Jo vuonna -57 kävin ongella,
"lättähatulla" matkan kulkien. Ratahan kulkee noin puolen
kilometrin päässä järvestä, jossa silloin oli oma junan
pysähdyspaikka laitureineen. Järvi oli silloin tunnetusti kalaisa,
josta suuret ahvenet ja hauetkin sai täkyongella. Ja jos
iskukoukkuja laittoi muutamankin, jäi niihin jopa 6-kiloisia
vonkaleita.
Me kaverin kanssa käytiin melkein joka
juhannuksena kalassa, mennen jo aattoiltana järven saareen yöksi,
lainaten venettä talon isännältä, joka antoi auliisti veneen, jos
se suinkin oli vapaa. Vuonna - 60, taas kerran menimme kalaan ja
saimme luvan käyttää talon venettä, jolla talon pojat olivat
kylläkin menneet juhannusta viettämään itse pääkylälle,
soutaen sillä järven taakse, josta otimme sen käyttöön. Isäntä
vakuutteli, ettei pojat tulisi kuin vasta toisena pyhänä, joten
jätätte veneen samaan kohtaan lähtiessänne.
No "elähän mittää", viritimme
iskukoukut, viisi kappaletta, järven eri kohtiin ja teimme laavun
järven saareen, sen eteen jonkinmoisen rakovalkean. Ongimme tietysti
jo ahvenia, tosi kauniin aattoillan hämyssä, joita paistoimme
nuotion loimussa. Nukahdimme lämpimän tulen antaessa tarpeellisen
lämmön.
Aamuyöllä näin unta, kun iso karhu vihelteli
lähellä. Karjahtelut tulivat yhäti äänekkäimmiksi, eikähän
karhut osaa edes soutaa, karhun jo aikoessa uida saareen ja silloin
ei meille hyvä seuraisi. Lopulta tajusin, herättyäni, että talon
pojat palailivat jo nyt juhlista, ollen tosi hutikassa jokainen.
Karhu muuttui "Tossavaisiksi", jotka keljuilivat meille,
miten olimme luvatta vieneet siltä veneen lupaa kysymättä. Itse
huusin vastaan, että kyllä lupa on talon isännältä, olevalla
rannalla, puhellen jo ihmisen kielellä, pyytäen tuomaan veneen
sille, jolla ylittäisi järven. Lopuksi karhu jo uhkaili meitä,
miten olimme veneen heiltä vieneet.
Yritin selittää, että saimme luvan
isännältä, niin kuin ennenkin, hänen sanottua teidän palaavan
vasta toisena pyhänä. Soudin heidän tykönsä, mutta humalaiset
haastoivat vain riitaa, uhaten jättää minut siihen paikkaan, itse
soutaisivat talon rantaan. Sain heidät viimein uskomaan, että
isäntä lupasi veneen varmasti, ja soutaisin heidät,järven yli ja
onhan saaressa kaverini, joka ei osaa edes uida.
Viimein uskoivat puheeni ja elämäni kriittisen
tapahtuma seurasi, viiden aikaisen miehen astuessa veneeseen, joka
painui niin syvään, että vain pari senttiä laidoista oli veden
yläpuolella. Koitin rauhoitella veneessä olijoita, että hukutaan
kaikki, jos yksikään liikahtaa vähänkin. Vasta melkein talon
rannassa yksi pojista nousi seisomaan ja silloin vene haukkasi vettä
hiukan, veneen ollessa melkein upoksissa. Kuitenkin päästiin
onnellisesti rantaan, mutta koskaan en enää aikonut näin täpärälle
elämääni päästää,sillä tuskinpa olisimme jaksaneen uida
rantaan.
Palailin saareen tuskan hien jo hiukan
kuivuttua, vavisten vielä täpärää pelastumista. Kaveri nukkui
"kuin härski silli", jonka herätin kahvin keittoon heti,
kertoen hänelle tapauksen, miten täpärällä olimme hukkua kaikki.
Kuulimme kun äänekäs molskaus kuului vastarannalla, yhden
iskukoukun ollessa siinä, vielä usvan peittäessä järven selän.
Sanoin, että koukussa on nyt oikea "veripää", lähdemme
heti koukkuja kokemaan, kunhan juomme "pöönävellit nääveliin"
ja haukkaamme vähiä eväitämme.
Soudimme suoraa oletettuun koukun paikkaan,
jossa molskaus kuului, eikä näkynyt muuta kuin "vahtuvana"
suoraan järven selälle. Sitä seuraamalla tavoitimme lyhyehkön,
tuorepuisen vavan ja koukusta viisikiloisen hauen vonkale, joka
väsyneenä ei pannut liioin yhtään hanttiin. Nostimme kalan
veneeseen kuin koivuhalon,ja ensimmäinen arvokala oli saatu. Myös
jokaisesta muusta koukusta saimme hiukan pienemmät hauet, ja
aijoimme lähteä heti viemään suurta saalista perattaviksi.
Vedimme veneen tutulle paikalle, mutta
kiersimme talon kaukaa, sillä humalikot öyhäsivät pihalla vielä
aamupäivällä, jolloin kävelimme pitkospuita pitkin, Kainuun
seudulle, josta pyöräilimme sillä kertaa kotia, suurine
saaliinemme. Se oli ehkä elämäni vaiherikkain kalareissu,joka on
jäänyt aivokoppaan iäksi.
Nythän järvi on melkeinpä tuhottu, siitä
lähtevän ojan ruoppauksella, veden pinnan laskiessa ainakin 40
senttiä. Järvi kasvaa nyt kaikkea limaa ja ruohoa, josta
kalastaminen kesä sydännä on melkeinpä mahdotonta, ja rakennukset
on purettu melkein kaikki, vain navetan ja hiiltyneen saunan kehikot
ovat vielä kertomassa talon historiaa, vanhan kiviuunin törröttäessä
talon paikalla rumana muistomerkkinä ja ennen niin viljavat pellot
kasvavat oksaista männikköä. Sen alueen pelastamisessa olisi
tarvittu luonnon aktivisteja, sillä kaunis, kalaisa järvi ja
idyllinen pihapiiri ovat nyt tosi rumaa katseltavaa, jotka raiskattu
typeryyttään ihan piloille. Järven vedenpinnan nostolla saataisi
vesialueesta virkistysalue,jossa voisi taas eläkeikäisenäkin käydä
kalassa nauttimassa luonnon rauhasta. Usein joutsenet uivat
lähistöllä, kaikessa rauhassa muuttomatkoillaan, joka oli tosi
rauhoittavaa seurattavaa.
Se kalareissu yli kolmekymmentä vuotta sitten,
on jäänyt jotenkin mieleen ehkä
tapahtumarikkaimpana ja elämäni kriittisimpänä
hetkenä, josta oli nyt melkeinpä pakko kirjoittaa elämän
muutenkin jo hiipuessa iltaa kohti. Tällaisten erämaatalojen ja
järvien tuhoamisilla ei mielestäni ole mitään järkeä. Ne
pitäisi säilyttää jälkipolville koskemattomina ja hoidettuina
ilman muuta.
RP. Pyky
Haapajärvinen 18.12.1994
Kalervon kommentti:
Olen samaa mieltä
vanhojen talojen, erityisesti erämaatalojen säilyttämisestä.
Vuosia sitten voimaan tullut kiinteistövero on ollut tuhoisa
autiotaloille, sillä asumattomina niitä on verotettu vapaa-ajan
asuntoina korkeimman mukaan. Arvo lasketaan pinta-alan mukaan ja
yleensä vanhat talot ovat suuria, joten veropohja nousee korkealle.
Suuren talon ylläpito on muutenkin kallista, joten viimeistään kun
pitäisi tehdä uusi katto, vaihtoehdoksi on noussut purkaminen.
